4.5.2010

SEINÄJOEN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 14.12.2009

Asia: Isyyden vahvistaminen

Kantaja: A

Vastaajat: B:n oikeudenomistajat: C, D, E, F, G, H

Vireille: 22.6.2009

KANNE

Vaatimukset

A on vaatinut, että käräjäoikeuden on vahvistettava, että B on A:n isä.

Lisäksi A on vaatinut, että vastaajat velvoitetaan korvamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa 2.617,63 eurolla laillisine korkoineen kuukauden kuluttua

tuomion antopäivästä lukien.

Perusteet

A on syntynyt avioliiton ulkopuolella 5.7.1962 Ähtärissä I:n ja B:n yhteisenä
lapsena.

Alavuden kihlakunnanoikeus on päätöksellään 25.3.1963 § 6 vahvistanut B:n
elatusvelvollisuuden A:han nähden.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on A:n pyynnöstä ja B:n perillisten
suostumuksella tehnyt DNA-tutkimuksen isyydestä ja tämän perusteella
lausunnossaan 2.2.2009 toteaa, että ei voida sulkea pois mahdollisuutta, että B
olisi siittänyt lapsen A:n. Isyysindeksi on 465 vastaten todistusvoimaa 99,8
prosenttia.

On siis selvää, että B on ollut I:n kanssa sukupuoliyhdynnässä lapsen siittämisaikana ja voidaan pitää todistettuna, että B on siittänyt A:n.

B ei ole eläessään halunnut tunnustaa isyyttään A:han nähden, vaikka A on sitä häneltä pyytänyt.

A:n äiti I on isyyslain voimaantulon jälkeen pyytänyt Ähtärin lastenvalvojaa
selvittämään B:n isyyden, mutta lastenvalvoja ei ole sitä tehnyt. I on määräajassa päättänyt vahvistuttaa isyyden.

A on saanut vasta maaliskuussa 2009 tietää, että Ähtärin lastenvalvoja on kieltäytynyt isyyslain voimaanpanosta annetun lain 6 §:n mukaisesta isyyden selvittämisestä.

A on isänsä elinaikana, jo 1980-luvulta lukien ollut yhteydessä isäänsä, tavannut
E:tä ja ollut puhelimitse yhteydessä F:n ja D:n kanssa. Näin isyyden vahvistamisella tuettaisiin tätä jo syntynyttä perheyhteyttä.

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO:1993:58 antanut oikeusohjeen, jonka mukaan isyyslain voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin mukainen isyyden vahvistamista koskevan kanteen nostamiselle säädetty määräaika ei kaikissa olosuhteissa ole ehdoton.

Kun A on vasta isänsä kuoleman jälkeen saanut tietää, että Ähtärin lastenvalvoja ei ole isyyden tunnustamisasiassa toiminut lain edellyttämällä tavalla, on A:n kannalta kohtuutonta ja oikeusturvaa koskevan perusoikeuden, Suomen perustuslaki 21 §, vastaista sulkea pois hänen mahdollisuutensa tässä vaiheessa vahvistuttaa B:n isyys.

Jo ennen perustuslain voimaantuloa hallitusmuodossa on säädetty viranomaistoiminnan lainalaisuusperiaatteesta; siis yksilöllä on oikeus saada asiansa toimivaltaisen viranomaisen käsiteltäväksi ja saada asianmukainen viranomaismenettely. Viranomaisen velvollisuus on edistää kansalaisen etuuden
saamista eikä ehkäistä sitä, kuten tässä on menetelty.

Isyyslain voimaanpanolain 7 §:n 2 momentti on siis näissä oloissa perustuslain vastainen.

Lisäksi Suomen valtio on sitoutunut noudattamaan yleissopimusta lapsen oikeuksista, SopS 60/91. Sen I osan 3 artiklassa todetaan, että kaikissa hallintoviranomaisten toimissa, jotka koskevat lapsia, on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu.

Oloissa, joissa hallintoviranomainen on toimessaan selvästi menetellyt lainvastaisesti ja laiminlyönyt virkavelvollisuutensa, ei voida soveltaa lapsen vahingoksi isyyslain voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin kanneajan rajoitusta ja se siis näissä oloissa on lapsen oikeuksista annetun yleissopimuksen vastainen.

Kanteen ydin on siinä, voidaanko isyyslain voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin määräaikaa koskevaa määräystä soveltaa tässä tapauksessa, kun viranomainen on jättänyt täyttämättä sen virkatoimen, joka sille lain mukaan on määrätty. Tästä on aiheutunut A:lle oikeudenmenetys, eikä tällainen oikeudenmenetys voi jäädä pysyväksi. On nimenomaan lastenvalvojan tehtävä selvittää isyys (isyyslain 6 § ja 43 §).

KKO:1993:58 on koskenut poikkeuksellista tilannetta ja myös nyt käsiteltävänä olevassa tapauksessa tilanne on poikkeuksellinen. KKO:n ratkaisussa isyyttä ei ole voitu vahvistaa määräajassa, kuten ei myöskään A:n tapauksessa, ja vieläpä viranomaisen virheellisen menettelyn vuoksi.

VASTAUS

Vaatimukset

B:n oikeudenomistajat ovat vastustaneet kannetta ja vaatineet sen hylkäämistä. Lisäksi he ovat vaatineet korvausta yhteisistä oikeudenkäyntikuluistaan 3.550,20 euroa laillisine viivästyskorkoineen.

Perusteet

Kantaja A on syntynyt 5.7.1962. Isyyslaki on tullut voimaan 1.10.1976. Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin mukaan kanne ennen isyyslain voimaantuloa syntyneen lapsen isyyden vahvistamisesta oli nostettava viiden vuoden kuluessa lain voimaantulosta eli viimeistään 1.10.1981. Saman lainkohdan mukaan kannetta ei kuitenkaan voida nostaa, jos mies on kuollut.

A ei ole nostanut kannetta lainmukaisessa määräajassa ja kanne on hylättävä liian myöhään nostettuna.

Kantajan väite siitä, että Ähtärin lastenvalvoja olisi kieltäytynyt isyyslain voimaanpanosta annetun lain 6 §:n mukaisesta isyyden selvittämisestä, on paitsi epäuskottava, myös oikeudellisesti epärelevantti. Isyyslain säännökset ulotettiin laajasti koskemaan myös ennen lain voimaantuloa syntyneitä lapsia. Isyyskanteen nostamiseen oikeutettuja olivat isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 1 momentin nojalla lapsi ja hänen laillisesti määrätty edustajansa. Viisitoista vuotta täyttäneellä lapsella oli oikeus itsenäisesti saattaa vireille isyyskanne. Viiden vuoden määräajan tarkoituksena oli pakottaa lapsi tai tämän huoltaja tekemään päätöksensä isyyden vahvistamista koskevan kanteen nostamisesta kohtuullisessa ajassa lain voimaantulon jälkeen.

B ei koskaan tunnustanut isyyttään A:han nähden. Tällöin A:lla ja hänen huoltajallaan olisi ollut oikeus ja mahdollisuus ajaa kannetta isyyden vahvistamisesta. Viiden vuoden määräaikaa 1.10.1976-1.10.1981 ei voida pitää heidän kannaltaan kohtuuttoman lyhyenä, ottaen erityisesti huomioon, että A on ehtinyt tulla tuona aikana täysi-ikäiseksi.

Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin säännös viiden vuoden määräajasta on ollut oikeuskäytännössä yksiselitteinen ja ehdoton. Ratkaisu KKO:1993:58, johon kanteessa viitataan, on koskenut poikkeuksellista tilannetta, jossa lapsella on ollut isyyslain voimaan tullessa aviolapsen asema ja jossa vasta äidin aviomiehen isyyden kumoamisen jälkeen on ollut mahdollista panna vireille
toisen miehen isyyden vahvistamista koskeva kanne. Tällä ratkaisulla ei ole minkäänlaisia oikeudellisia yhtymäkohtia A:n kanteeseen.

Sen sijaan ratkaisussa KKO:2003:107 on isyyden vahvistamista koskevaa kannetta ajettu samoilla oikeudellisilla argumenteilla kuin mitä A nyt käyttää, eli vedottu siihen, että määräaikaa koskeva säännös olisi ristiriidassa perustuslain kanssa ja loukkaisi lasten oikeudellista yhdenvertaisuutta. Kaikki oikeusasteet katsoivat, ettei määräaikaa koskeva säännös ole syrjivä tai ristiriidassa perustuslain, Euroopan ihmisoikeussopimuksen tai lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen kanssa.

A:n ja B:n välille ei ole koskaan syntynyt tosiasiallista perheyhteyttä tai ylipäänsä läheiseksi kuvattavissa olevaa suhdetta. B:n ja C:n aviopuolisolla tai lapsilla ei ole mitään havaintoja siitä, että B olisi koskaan edes tavannut A:ta. A on yllättäen noin neljä vuotta sitten tullut E:n työpaikalle ja uudelleen noin kaksi vuotta sitten. F:ään ja D:hen on A ottanut yhteyttä puhelimitse vasta B:n kuoltua ja näiden
yhteydenottojen motiivina on ollut hänen vaatimuksensa päästä osallistumaan perunkirjoitukseen. Ottaen huomioon kantajan iän 47 vuotta ei hänen ajamallaan isyyden vahvistamisella olisi merkitystä minkään muun kuin perintöoikeuden kannalta.

Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa säädetylle
määräajalle on olemassa vahvat oikeusvarmuuteen liittyvät perusteet, jotka eivät ole ristiriidassa lapsen edun kanssa. A:n kanteessa ei tule ilmi mitään sellaista seikkaa, jonka perusteella määräaikaa voitaisiin pitää kohtuuttomana, syrjivänä tai ristiriidassa perustuslain kanssa. Kanne tulee hylätä liian myöhään nostettuna.

Kannanotot oikeudenkäyntikuluvaatimuksiin

Vastaajat ovat hyväksyneet kantajan vaatimuksen määrällisesti.

Kantaja on hyväksynyt vastaajien vaatimuksen määrällisesti muutoin paitsi käsittelypäivän asianajon osalta on hyväksynyt 600 euroa (vaatimus 1.000 euroa).

Vastaajat ovat perustelleet oikeudenkäyntikuluvaatimustaan sillä, että kanne on ollut ilmeisen perusteeton; lain teksti ja oikeuskäytäntö ovat ilmeisen yksiselitteisiä.

TODISTELU

Kantajan kirjalliset todisteet

1. Sukuselvitys B:stä
2. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen lausunto isyydestä 2.2.2009

Kantajan henkilötodistelu

1. Kantaja A
2. Todistaja I

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Tuomiolauselma

Kanne hylätään.

Asianosaiset vastaavat itse oikeudenkäyntikuluistaan.

Perustelut

Esitetystä näytöstä ja johtopäätöksiä

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen lausunto isyydestä osoittaa, että B on A:n isä.

A on oikeudessa kertonut, että hän oli saanut tietää isänsä henkilöllisyyden vuoden 1982 kesällä. A ei ollut itse voinut nostaa määräajassa kannetta, koska ei ollut tiennyt B:n isyydestä. A oli kysynyt maaliskuussa 2009 äidiltään, miksi tämä ei ollut aikoinaan vahvistuttanut isyyttä. Äiti oli vastannut, että hän oli mennyt käymään lastenvalvojan luona, joka ei lähtenyt viemään asiaa eteenpäin. A oli ollut vuodesta 1982 puhelinyhteydessä isänsä B:n kanssa; hän oli soittanut isänsä liikkeeseen. He eivät olleet tavanneet, koska isä ei ollut halunnut pelätessään perhe-elämänsä sotkeutumista. A oli pyytänyt isäänsä tunnustamaan isyyden. Hän ei ollut kuitenkaan halunnut painostaa, koska oli pelännyt yhteyden isään katkeavan. Isä ei ollut halunnut tunnustaa isyyttään, koska perhe olisi saanut tietää. A oli nähnyt E:tä muutaman kerran ja ollut puhelinyhteydessä F:n ja D:n kanssa.

A:n kertomus osoittaa, että hänen ja B:n välille ei ole missään vaiheessa syntynyt tosiasiallista perheyhteyttä.

Todistajana kuultu A:n äiti I on oikeudessa kertonut, että hänellä ei ollut ollut
puhetta B:n kanssa isyyden tunnustamisesta A:han nähden. He eivät olleet tekemisissä toistensa kanssa A:n syntymän jälkeen. I oli kuitenkin soitellut B:lle tämän liikkeeseen A:n asioista, viimeksi ehkä 16 vuotta sitten. I oli kertonut A:lle tämän oikean isän, kun A oli ollut 20-vuotias. Kun isyyslaki oli tullut voimaan, I oli
mennyt kunnantalolle viranomaisesn (J) luo juttelemaan. I oli saanut tietää lain voimaantulosta tiedotusvälineistä. I oli päättänyt vahvistuttaa isyyden. I oli esittänyt asian. J oli ottanut negatiivisen kannan, että ei kannata tehdä mitään. J oli perustellut asiaa käräjöinnin hankaluudella ja perintöoikeudella (B perii A:n). J ei halunnut viedä asiaa eteenpäin. J ei neuvonut menemään eteenpäin kenenkään luo. I oli kertonut A:lle lastenvalvojan luona käynnistä nyt, kun A oli alkanut asiaa hoitamaan. I ei ole ilmoittanut J:lle, että tämä on menetellyt virheellisesti. I ei muistanut J:n virkanimikettä vuonna 1976.

Käräjäoikeus katsoo, huolimatta I:n kertomuksesta, että ei ole näytetty J:n
nimenomaisesti kieltäytyneen isyyden selvittämisestä. Tämä olisikin erittäin epäuskottavaa, koska sellaiselle käyttäytymiselle ei ole esitetty mitään syytä.

Asian oikeudellinen arvio

Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin mukaan kanne ennen
isyyslain voimaantuloa syntyneen lapsen isyyden vahvistamisesta oli nostettava viiden vuoden kuluessa lain voimaantulosta eli viimeistään 1.10.1981. Saman lainkohdan mukaan kannetta ei kuitenkaan voida nostaa, jos mies on kuollut.

Käräjäoikeus katsoo, että tässä tapauksessa isyyslain voimaanpanosta annetun
lain 7 §:n 2 momentin mukaisen kanneajan noudattaminen ei loukkaa A:n oikeusturvaa koskevaa perusoikeutta eikä ole Suomen perustuslain 21 §:n vastaista eikä myöskään viranomaistoiminnan lainalaisuusperiaatteen vastaista.

Kanneajan rajoitus ei ole tässä tapauksessa myöskään lapsen oikeuksista annetun yleissopimuksen vastainen.

Näin siksi, että hallintoviranomaisen ei ole näytetty menetelleen toimessaan
selvästi lainvastaisesti tai laiminlyöneen virkavelvollisuuttaan.

Muutoin käräjäoikeus viittaa Korkeimman oikeuden tapaukseen KKO:2003:107 ja
sen perusteluissa esitettyyn.

Lisäksi käräjäoikeus viittaa Helsingin hovioikeuden tuomioon nro 3188/2009 ja
sen perusteluissa esitettyyn. Hovioikeuden perusteluissa mainitaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu Phinikaridou v. Kypros 20.12.2007. Tuossa ratkaisussa ihmisoikeustuomioistuin on todennut, että kanneajat isyysasioissa ovat sinänsä perusteltuja. Ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että on aihetta
erottaa ne tapaukset, joissa valittajalla ei ole ollut mitään mahdollisuutta saada tietoonsa relevantteja seikkoja ja toisaalta ne, joissa hän on varmuudella tiennyt tai hänellä on ollut perusteita tehdä otaksuma isänsä henkilöstä mutta ei muista kuin lakiin perustuvista syistä ole nostanut kannetta määräajassa. Ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, ettei valittajalla ko. tapauksessa ollut ollut realistisia mahdollisuuksia vaatia tuomioistuimessa isyyden vahvistamista aikaisemmin ja että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaa oli loukattu.

A:n tapauksessa ei ole väitettykään, etteikö A olisi halutessaan voinut selvittää isänsä henkilöllisyyttä äidiltään tai muutoin ennen 1.10.1981. A on saanut tietää isänsä henkilöllisyyden kesällä 1982. Isyydenvahvistamista koskevan kanteensa hän on nostanut 27 vuoden jälkeen eli kesällä 2009 B:n kuoltua tammikuussa 2009.

A:n kanne on siis nostettu liian myöhään ja se tulee hylätä.

Oikeudenkäyntikulut

Isyyslain 32 §:n mukaan isyyden vahvistamista koskevassa asiassa asianosaiset vastaavat itse oikeudenkäynnin heille aiheuttamista kustannuksista.

Asianosainen voidaan kuitenkin velvoittaa korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut, jos tähän on erittäin painavia syitä ja kulujen korvaamista voidaan pitää asianosaisten taloudellisiin oloihin nähden kohtuullisena.

Käräjäoikeus katsoo, ettei tässä asiassa ole erityisen painavia syitä velvoittaa asian hävinnyttä A:ta korvaamaan vastaajien oikeudenkäyntikuluja eikä kulujen korvaamista myöskään voida pitää asianosaisten taloudellisiin oloihin nähden kohtuullisena.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Päivi Penttinen.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

Valitus

Vaatimukset

A on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja vahvistetaan, että B oli hänen isänsä. A on myös vaatinut, että C, D, E, F, G ja H velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudesta 1.223,50 eurolla laillisine korkoineen.

Perusteet

A on toistanut käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevät kanneperusteensa. A on myös esittänyt, että B:n isyydestä ei ole epäselvyyttä. A:lla on oman käsityksensä mukaan ollut hyvä ja läheinen suhde isään. Suhde on ollut A:lle tärkeä ja merkityksellinen, ja myös isä oli halunnut ylläpitää suhdetta tyttäreen. B ei ollut kokemansa sosiaalisen paineen vuoksi voinut eläessään tunnustaa isyyttä eikä A ollut halunnut painostaa häntä siihen, koska on pyrkinyt säilyttämään heidän välilleen jo syntyneen suhteen.

Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin mukaisen isyyskanteen nostamiselle asetetun määräajan noudattaminen loukkaa A:n ihmisoikeuksia, koska hänellä ei ole ollut todellista mahdollisuutta nostaa isyyskannetta määräajan kuluessa. A on ollut isyyskanteen nostamiselle asetetun viiden vuoden määräajan aikana 14-19 -vuotias ja A on saanut tietää isänsä henkilöllisyyden vasta määräajan päättymisen jälkeen. Lisäksi A:n äiti on pyrkinyt saamaan isyyden vahvistetuksi määräajan kuluessa, mutta lastenvalvoja oli kieltäytynyt isyyden selvittämisestä sekä laiminlyönyt antaa hänelle ohjeet asian jatkokäsittelyä varten. Isyyskanteen nostamiselle säädetty määräaika ja sitä koskeva aiempi oikeuskäytäntö perustuvat isyyslain säätämisajankohdan mukaiseen käsitykseen ihmisoikeuksista, joka ei vastaa nykyaikaista ihmisoikeuskäsitystä eikä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä omaksuttua tulkintaa.

Vastaus

Vaatimukset

C, D, E, F, G ja H ovat vaatineet, että A:n valitus hylätään ja hänet velvoitetaan korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudesta 1.451,80 eurolla laillisine korkoineen.

Perusteet

Vastauksen antajat ovat viitanneet käräjäoikeuden tuomion perusteluihin. A on nostanut isyyskanteen liian myöhään.

Isyyslaki on ollut voimassa lähes 34 vuotta ja isyyskanteen nostamiselle asetettua määräaikaa koskeva oikeuskäytäntö on yksiselitteinen ja ehdoton. Määräajalla on nykyään entistä suurempi merkitys oikeusvarmuuden kannalta ottaen huomioon oikeustilan vakiintuneisuus ja lain voimaantulosta kulunut pitkä aika. Määräajan noudattaminen ei loukkaa A:n oikeusturvaa eikä se ole viranomaistoiminnan lainalaisuusperiaatteen vastaista. Määräaika ei myöskään ole lapsen oikeuksista annetun yleissopimuksen vastainen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan isyysasioita koskevat kanneajat ovat sinänsä perusteltuja. Määräaika on yksittäistapauksissa voitu todeta ihmisoikeuksia loukkaavaksi, jos lapsen asemassa olevalla on ollut oikeudellinen este kanteen nostamiselle määräajan kuluessa. Tuomioistuin on erotellut toisistaan tapaukset, joissa lapsen asemassa olevalla ei ole ollut mitään mahdollisuutta saada tietoonsa relevantteja seikkoja syntyperästään ja tapaukset, joissa lapsen asemassa oleva henkilö on varmuudella tiennyt tai hänellä on ollut perusteita tehdä otaksuma isänsä henkilöllisyydestä, mutta hän ei ole kuitenkaan nostanut kannetta ajoissa. Mainittu rajanveto on omaksuttu myös Korkeimman oikeuden ratkaisussa 1993:58.

A:lla ei ole ollut oikeudellista estettä kanteen nostamiselle määräajassa. Hän olisi voinut selvittää isänsä henkilöllisyyden äidiltään tai julkisten oikeudenkäyntiasiakirjojen perusteella, sillä B:n elatusvelvollisuus oli vahvistettu oikeuden päätöksellä 25.3.1963. Väite siitä, että lastenvalvoja olisi kieltäytynyt selvittämästä isyyttä ja laiminlyönyt antaa ohjeet asian eteenpäin viemiseksi, on epäuskottava eikä sen tueksi ole esitetty saatavilla olevaa todistelua.

A ei ole koskaan tavannut B:tä eikä heidän välilleen ole syntynyt tosiasiallista perheyhteyttä. Tapauksessa ei ole kysymys lapsen edun toteutumisesta, sillä A on 48-vuotias. Isyyden vahvistamisella olisi merkitystä ainoastaan perintöoikeuden kannalta.

A:n velvoittamiselle korvaamaan vastauksen antajien oikeudenkäyntikulut on erittäin painavia syitä. A on nostanut isyyskanteen tietoisesti vasta kun hänen isäksi nimeämänsä henkilö on kuollut. Lisäksi käräjäoikeuden ratkaisu, johon A on hakenut muutosta, on perusteltu ja vakiintuneen oikeuskäytännön mukainen.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Perustelut

Asiassa on kysymys siitä onko A nostanut isyyden vahvistamista koskevan kanteen liian myöhään.

A:n kanne perustuu isyyslakiin, joka on tullut voimaan 1.10.1976. Tämän jälkeen syntyneillä lapsilla on oikeus nostaa isyyden vahvistamisesta koskeva kanne ilman määräaikojen asettamia rajoituksia.

Isyyslain voimaanpanosta annetun lain (jäljempänä voimaanpanolaki) mukaan isyyslakia on sovellettava myös ennen lain voimaantuloa syntyneiden lasten kohdalla, mikäli voimaanpanolaissa ei toisin säädetä. Voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin mukaan isyyden vahvistamista koskeva kanne on pantava vireille viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta. Kannetta ei kuitenkaan voida nostaa, jos mies on kuollut.

A on 4.1.2009 kuolleen B:n oikeudenomistajia vastaan nostamassaan kanteessa vaatinut, että B:n vahvistetaan olleen hänen isänsä. A on syntynyt avioliiton ulkopuolella 5.7.1962 ja siis ennen isyyslain voimaantuloa. Hänen olisi siten tullut nostaa isyyden vahvistamista koskeva kanne viimeistään 1.10.1981. A on pannut kanteen vireille 22.6.2009. Käräjäoikeus on hylännyt kanteen myöhään nostettuna.

Korkein oikeus on todennut ratkaisussaan 2003:107, että voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin mukaisen määräajan tarkoituksena on ollut saada lapsi tai tämän huoltaja tekemään päätös isyyskanteen nostamisesta kohtuullisessa ajassa isyyslain voimaantulon jälkeen. Korkein oikeus on todennut edelleen, että kohtuulliseksi ajaksi on osapuolten edut huomioon ottaen harkittu lakia säädettäessä viisi vuotta ja että määräajan asettamisen perusteena ovat olleet oikeusvarmuusnäkökohdat. Määräajan asettamista on lain esitöissä (HE 90/1974) perusteltu erityisesti sillä, että ajan kuluminen aiheuttaa näyttöongelmia.

Isyystutkimuksissa käytettyjen menetelmien kehityksen vuoksi biologisen isyyden osoittaminen on nykyisin helpompaa kuin lakia säädettäessä, joten rajoitussäännöksen perusteena olleet epävarmuustekijät ovat vähentyneet. Kuten nyt käsiteltävänä olevassa asiassa hankittu DNA-tutkimus osoittaa, miehen kuolema ei poikkeuksetta poista mahdollisuutta esittää näyttöä biologisesta
isyydestä.

Määräajan soveltamista arvioitaessa on otettava huomioon perustuslain 6 §:n säännös yhdenvertaisuudesta, lapsen oikeuksia koskeva yleissopimus, Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mukainen oikeus yksityis- ja perhe-elämään kohdistuvaan kunnioitukseen, 14 artiklan mukainen syrjinnän kielto ja mainittuja artikloja koskeva Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö. Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä (muun muassa ratkaisu Phinikaridou v. Kypros 20.12.2007) ilmenevästi huomiota tulee kiinnittää siihen, onko lapsen asemassa olevalla henkilöllä ollut todellinen mahdollisuus nostaa isyyskanne määräajassa. Ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että todellista mahdollisuutta ei ole ollut, jos lapsen asemassa olevalla henkilöllä ei ole ollut mahdollisuutta selvittää isyyskanteen nostamisen kannalta merkityksellisiä tosiseikoja. Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan tällaisesta tilanteesta ei ole kysymys silloin, kun lapsen asemassa oleva henkilö varmuudella tietää tai hänellä on perusteita olettaa, kuka hänen isänsä on, mutta hän ei ole muista, ei-oikeudellisista syistä johtuen, ryhtynyt toimenpiteisiin isyyden vahvistamiseksi. Näin ollen voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin mukainen määräaika voitaisiin jättää soveltamatta, mikäli henkilöllä ei ole ollut todellista mahdollisuutta selvittää isänsä henkilöllisyyttä.

Asiassa on käynyt ilmi, että A:n biologisen isän henkilöllisyys on ollut selvitettävissä viranomaisilta ennen isyyskanteen nostamiselle asetetun määräajan umpeutumista 1.10.1981, sillä B:n elatusvelvollisuus A:han nähden on vahvistettu Alavuden kihlakunnanoikeuden päätöksellä 25.3.1963.

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden tuomion perustelut siltä osin kuin
käräjäoikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että lastenvalvoja olisi kieltäytynyt isyyden selvittämisestä. Toisaalta kyseisellä seikalla ei ole merkitystä harkittaessa sitä, onko A nostanut kanteen liian myöhään, kun A:lla itsellään on ollut jäljempänä ilmenevällä tavalla oikeus ajaa isyyden vahvistamista koskevaa kannetta.

Isyyskanteen hyväksymistä tukee se, että A on saanut tietää biologisen isänsä henkilöllisyyden äidiltään vasta vuonna 1982 ja siis isyyskanteen nostamiselle asetetun määräajan jälkeen. A on ollut kanteen nostamiselle säädetyn määräajan kuluessa 14-19 -vuotias. A ei ole voinut laittaa vireille isyyskannetta alle 15-vuotiaana itse, koska hänellä ei tuolloin ole iästään johtuen ollut puhevaltaa. A:lta ei myöskään voida kohtuudella edellyttää, että hän olisi 15 vuotta täytettyään alaikäisenä laittanut vireille isyyskanteen ja täysi-ikäinen hän on ehtinyt olla ennen määräajan umpeutumista vain noin vuoden ja kolme kuukautta. Hovioikeus katsoo, että A:lla ei siten ole ollut todellista mahdollisuutta nostaa isyyskannetta määräajan kuluessa.

Tässä tapauksessa on kuitenkin otettava huomioon, että A on nostanut isyyden
vahvistamista koskevan kanteen vasta B:n kuoleman jälkeen ja että voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin mukaisen määräajan umpeutumisesta on A:n nostaman isyyskanteen vireillepanohetkellä kulunut noin 27 vuotta. A:lla on ollut biologisen isänsä henkilöllisyys tiedossaan jo vuodesta 1982 lähtien. Tämän jälkeen korkein oikeus on ratkaisussaan 1993:58 katsonut, ettei edellä mainittu määräaika ole kaikissa tapauksissa ehdoton. Nämä seikat huomioon ottaen hovioikeus katsoo, ettei isyyskannetta ole nostettu kohtuullisessa ajassa ja se tulee hylätä.

Oikeudenkäyntikulut

Isyyslain 32 §:n 1 momentin mukaan isyyden vahvistamista koskevassa asiassa asianosaiset vastaavat itse oikeudenkäynnin heille aiheuttamista kustannuksista. Säännöksen 2 momentin mukaan asianosainen voidaan kuitenkin velvoittaa korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut, jos tähän on erittäin painavia syitä ja kulujen korvaamista voidaan pitää asianosaisten taloudellisiin oloihin nähden
kohtuullisena.

A on hävinnyt asian hovioikeudessa. Hovioikeus toteaa, että oikeudenkäynnissä on ollut kysymys isyyden vahvistamisesta, joka on lapsen asemassa olevan perusoikeuksien kannalta keskeisessä asemassa oleva asia. Isyyden vahvistamisella on tavanomaisesti myös merkittävä vaikutus asianosaisten oikeusasemaan. Se seikka, että A on hakenut muutosta hovioikeudesta ei osoita, että hän olisi pyrkinyt aiheettomasti pitkittämään oikeudenkäyntiä. A:lla voidaan katsoa näistä syistä olleen perusteltu syy oikeudenkäyntiin. Ottaen huomioon tapauksen yksityiskohdat ja se, että siinä on jouduttu arvioimaan voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin asettamaa määräajan suhdetta perusoikeuksiin ja muihin Suomea velvoittaviin säännöksiin, asia on ollut myös oikeudellisesti epäselvä. Mainitut seikat puoltavat sitä kantaa, ettei asiassa ole erittäin painavia syitä velvoittaa A:ta korvaamaan C:n, D:n, E:n, F:n , G:n ja H:oikeudenkäyntikuluja. Tämän vuoksi hovioikeus katsoo, että asianosaiset vastaavat itse oikeudenkäyntikuluistaan myös hovioikeudessa.

Tuomiolauselma

Valitus hylätään. Käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet: Hovioikeudenlaamanni Robert Liljenfeldt sekä hovioikeudeuneuvokset Marjukka Huuskonen ja Lena Engstrand.

Esittelijä: viskaali Jaana Lehto.

Ratkaisu on yksimielinen.

A on pyytänyt valituslupaa Korkeimmalta oikeudelta.