14.3.2008

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUS TUOMIO 31.5.2007

Kantaja
A

Vastaaja
Suomen valtio, edustajanaan oikeusministeriö

Kuultava
B

Asia
Vahingonkorvaus

Vireille
12.6.2006

Riidattomia seikkoja

Kantaja A solmi 11.7.1987 avioliiton C kanssa. Kantaja ja C tekivät avio-oikeuden poissulkevan avioehtosopimuksen, jonka he allekirjoittivat 7.7.1987 Helsingin maistraatissa julkisen notaarin sihteerin nähden. Sihteeri vei avioehtosopimuksen julkiselle notaarille. Avioehtosopimuksen allekirjoitukset todisti oikeaksi yksin vt. julkinen notaari B. Kantaja rekisteröi avioehtosopimuksen Helsingin käräjäoikeudessa 13.9.1999. Avioehtosopimuksen rekisteröinti käräjäoikeudessa oli avioehdon voimaansaattamistoimi eikä käräjäoikeuden velvollisuuksiin kuulunut tarkastaa avioehtosopimusta mahdollisten muotovirheiden varalta.

Avioliitto päättyi avioeroon vuonna 2001. Avioeron johdosta 12.11.2001 laaditussa ositus- ja erottelukirjassa pesänjakaja katsoi avioehtosopimuksen muotovirheen johdosta pätemättömäksi ja määräsi omaisuuden osituksessa kantajan suorittamaan tasinkoa C:lle 950.000 markkaa.

Kantajan moitekanteen johdosta Helsingin käräjäoikeus katsoi 9.4.2003 antamassaan tuomiossa, että avioehtosopimus oli pätemätön, koska siinä oli ainoastaan yksi todistaja. Käräjäoikeus muutti suoritettavan tasingon määräksi 812.925,50 markkaa.

Kantajan valituksen johdosta Helsingin hovioikeus katsoi tuomiossaan 28.4.2005, että avioehtosopimus ei täyttänyt avioliittolain 66 §:n mukaista muotovaatimusta eikä pätevää ja osapuolia sitovaa avioehtosopimusta ollut siten syntynyt. Hovioikeus poisti tasingolle määrätyn koronmaksuvelvollisuuden mutta pysytti käräjäoikeuden tuomion muilta osin.

Korkein oikeus ei päätöksellään 17.1.2006 myöntänyt kantajalle valituslupaa.

Kantaja maksoi itse omat oikeudenkäyntikulunsa ositusprosessista.

Kantaja maksoi tasingon määrän 146.458,69 euroa rahana C:lle 15.2.2006 mennessä.

Vaadittu saatava ei ole vanhentunut.

Kanne

Vaatimukset

Kantaja on vaatinut, että Suomen valtio velvoitetaan suorittamaan kantajalle
1) vahingonkorvauksena 146.458,69 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 8.2.2007 lukien ja

2) korvauksena kantajan oikeudenkäyntikuluista

• aikaisemmassa ositusta ja sen moitetta koskevassa asiassa 12.000 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun 30 päivää on kulunut päivästä 8.2.2007 sekä
• tässä asiassa 5.727,20 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun 30 päivää on kulunut ratkaisun antopäivästä.

Perusteet

Pääasia

1. Kantaja oli sopinut C:n kanssa avio-oikeuden poissulkevan avioehtosopimuksen tekemisestä nimenomaan kantajan perintö- ja lahjaomaisuudesta sekä muusta omaisuudesta ja sen turvaamisesta johtuen.

Varmistaakseen, että avioehtosopimus tehdään ja todistetaan myös muodollisesti pätevällä tavalla, sopijapuolet menivät Helsingin maistraattiin avioehtosopimuksen allekirjoittamiseksi ja todistamiseksi viranomaisen toimesta ja vastuulla. Sopimuksen todisti oikeaksi vt. julkinen notaari B.

Maallikkoina kantaja ja C eivät tienneet, että avioliittolain 66 §:n mukaan avioehtosopimuksen tuli olla kahden esteettömän henkilön oikeaksi todistama, jotta se olisi pätevä. Maistraatissa heille ei kerrottu avioehtosopimuksen muotovirheestä, vaan sihteeri ilmoitti kaiken olevan kunnossa. Kantaja luotti maallikkona siihen, että vt. julkinen notaari oli huolehtinut virkavelvollisuuksiensa mukaisesti avioehtosopimuksen todistamista koskevien muotomääräysten täyttämisestä.

Kantaja rekisteröi avioehtosopimuksen Helsingin käräjäoikeudessa 13.9.1999. Tässäkään yhteydessä kantajalle ei huomautettu, että avioehtosopimus oli todistettu virheellisesti ja että se olisi tämän muotovirheen johdosta pätemätön. Tähän seikkaan kantaja ei ole vedonnut virheenä.

Vt. julkiselle notaarille tapahtunut virhe tai laiminlyönti avioehtosopimuksen todistamisessa 7.7.1987 aiheutti avioehtosopimuksen pätemättömyyden ja vahingon, johon ei voinut enää hakea muutosta korkeimman oikeuden päätöksen 17.1.2006 jälkeen.

2. Kantajalla oli täysi syy luottaa siihen, että vt. julkisen notaarin todistus 73.1987 täytti avioehtosopimukselle asetetun muotovaatimuksen. Vt. julkisen notaarin piti virkansa ja koulutuksensa johdosta tietää, mitä avioehtosopimuksen muotovaatimuksista oli säädetty. Poikkeaminen avioliittolain 66 §:n muotovaatimuksesta kahdesta esteettömästä todistajasta merkitsi sitä, että julkinen notaari, yksin tai yhdessä sihteerinsä kanssa, ei ollut noudattanut tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia. Vt. julkinen notaari ei kiinnittänyt kenenkään huomiota siihen, että avioehtosopimukseen olisi avioliittolain 66 §:n mukaan tarvittu toinen todistaja. B kertoi sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa häntä todistajana kuultaessa, että hänelle oli sattunut todistusta allekirjoittaessaan lapsus tai virhe. Hän ei ollut huomannut, että kysymyksessä oli avioehtosopimus. Sihteerin henkilöstä ei ole tietoa.

3. Vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan julkisyhteisö on velvollinen korvaamaan julkista valtaa käytettäessä virheen tai laiminlyönnin johdosta aiheutuneen vahingon. Todistettaessa allekirjoituksia oikeaksi ja perittäessä siitä maksuja valtiolle julkinen notaari käyttää selkeästi julkista valtaa. Kansalaisen tulee voida luottaa siihen, että julkinen notaari tällöin tarkistaa, mistä asiakirjasta on kysymys, sekä huolehtii niiden muotovaatimusten täyttymisestä, joita todistamiselle on asetettu. Todistettava asiakirja oli otsikoitu avioehtosopimukseksi, joten siitä ei pitänyt olla erehtymisen mahdollisuutta.

Kyse on vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n mukaisesta vahingonkorvausasiasta. Virhe tapahtui todistamisessa. Vt. julkista.notaaria pyydettiin todistamaan avioehtosopimus sillä tavoin, kuin laki edellytti, ja julkisen notaarin piti tietää, mitä avioehtosopimuksen todistaminen tarkoittaa, eikä hän ole kiistänyt sitä.

Jollei virhettä tai laiminlyöntiä katsota tapahtuneeksi julkista valtaa käytettäessä, toissijaisesti kysymys on vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n mukaisesta vahingonkorvausasiasta.

Kantaja oli pesänjakajan toimittamaan ositukseen ja erotteluun 12.11.2001 saakka siinä vakaassa käsityksessä, että julkisen notaarin todistama avioehtosopimus oli pätevä. Virheellisestä viranomaistoiminnasta kantajalle aiheutui avioehtosopimuksen pätemättömyyden johdosta osituksessa merkittävä vahinko tasingon maksuvelvollisuudesta. Kantaja ei kyennyt välttämään tätä vahinkoa siitä huolimatta, että hän haki muutosta virheellisenä pitämäänsä ratkaisuun aina korkeinta oikeutta myöden.

Vahingonkorvauksen määrä muodostuu kantajan maksaman tasingon määrästä.

Korvausta ei tule sovitella, koska siihen ei ole mitään perusteita.

Oikeudenkäyntikulut

Ositusprosessin kuluja koskeva vaatimus muodostuu seuraavasti:
1) pesänjakajan kulut olivat 4.160 euroa, josta noin puolet eli runsas 2.000 euroa koski nyt kyseessä olevaa asiaa ja sisälsi oman avustajan palkkion;
2) kulut käräjäoikeudessa olivat 7.643,50 euroa, josta 5.000 euroa koski nyt kyseessä olevaa asiaa;
kulut hovioikeudessa olivat 5.081,82 euroa, josta 4.000 euroa koski nyt kyseessä olevaa asiaa ja
kulut korkeimmassa oikeudessa olivat 893 euroa ja koskivat kokonaisuudessaan nyt kyseessä olevaa asiaa.

Peruste kyseisille kuluille oli, että kantajana oli vahingonkorvauslain 3 luvun 4 §:n nojalla ollut velvollisuus hakea ositusta koskevaan ratkaisuun muutosta korkeinta oikeutta myöden. Keskeistä ositusprosessissa oli ollut avioehtosopimuksen pätevyys. Kantaja oli itse maksanut oikeudenkäyntikulunsa ositusta koskeneessa prosessissa.

Kantajan vaatimat oikeudenkäyntikulut tässä asiassa ovat sisältäneet vain tarpeellisia toimenpiteitä.

Vastaajan oikeudenkäyntivaatimukseen sisältyvä neuvottelu todistaja D:n kanssa on ollut tarpeeton, minkä vuoksi vaatimus on kiistetty perusteeltaan ja määrältään neuvottelua koskevan palkkion 100 euron osalta. Muutoin kantaja on hyväksynyt vastaajan vaatimuksen määrän osalta.

Vastaus

Vaatimukset

Vastaaja on

1) ensisijaisesti vaatinut kanteen hylkäämistä kokonaisuudessaan,

2) toissijaisesti vaatinut, että mikäli sen katsotaan olevan kantajalle vahingonkorvausvelvollinen, korvausta joka tapauksessa sovitellaan enintään kymmenesosaan vaaditun tasinkoon perustuvan vahingonkorvauksen määrästä eli 14.650 euroon,

3) vaatinut kantajaa korvaamaan vastaajan oikeudenkäyntikulut asiassa 4.880 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut ratkaisun antopäivästä.

Perusteet

Pääasia
Kanne on perusteeton. Vastaaja ei ole vahingonkorvausvastuussa vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n eikä 1 §:n nojalla.

Julkisesta notaarista annetun lain 5 §:n mukaan, sellaisena kuin se oli voimassa vuonna 1987:

"Julkinen notaari ei saa ryhtyä toimenpiteeseen, joka kuuluu erityiselle viranomaiselle tai laitokselle, taikka jos asia on laadultaan sellainen, että julkisen notaarin toimenpidettä siinä ei voida pitää asianmukaisena. Notaari ei myöskään saa ryhtyä toimenpiteisiin asiassa, jossa hän on osallisena, tai milloin erityinen seikka on olemassa, joka on omiaan horjuttamaan luottamusta hänen puolueettomuuteensa."

Saman lain 4 §:n mukaan notaari on virassaan velvollinen muun muassa todistamaan oikeaksi allekirjoituksia tai jäljennöksiä sekä antamaan todistuksia hänelle esitettyjen asiakirjojen sisällyksestä.

Avioliittolain 66 §:n muotovaatimukset avioehtosopimukselle ovat erittäin tiukat. Sopimuksen pätevyydelle on laissa asetettu kolme edellytystä: päiväys, allekirjoitukset ja kaksi esteetöntä todistajaa.

Kantaja laati sopimuksen itse asiakirjamalleihin luottaen. Mallista hän kirjoitti sopimukseen kohdan "Todistavat", minkä jälkeen kantaja ja hänen tuleva puolisonsa menivät maistraattiin ja pyysivät julkista notaaria todistamaan allekirjoitukset oikeiksi. Allekirjoitusten oikeaksi todistaminen kuului julkisen notaarin tehtäviin. Julkisen notaarin tehtäviin ei sen sijaan kuulunut huolehtia siitä, että avioehtosopimukseen merkitään toinenkin todistaja.

Jos julkisen notaarin velvollisuuksiin katsottaisiin kuuluvan avioehtosopimuksen muotomääräysten tarkistaminen, tarkoittaisi se käytännössä sitä, että hänen tulisi tarkistaa ja valvoa a) onko asiakirja päivätty, b) onko siinä kaksi todistajaa ja c) ovatko nämä kaksi todistajaa esteettömiä. Nämä seikat ovat sellaisia, että niiden tarkistaminen ja/tai niistä huolehtiminen selkeästi kuuluvat sopimuksen laatijan tehtäviin. Julkinen notaari ei voi toimia asianosaisten asiamiehenä tai neuvonantajana. Julkinen notaari ei myöskään voi toimia asiakirjojen laatijana vaan ainoastaan todistaa allekirjoituksia.

Vaikka avioehtosopimuksen muotomääräykset ovat erittäin tiukat, ei todistamisen tarvitse tapahtua yhtäaikaisesti, vaan riittävää on, että kummankin sopijapuolen allekirjoituksen todistaa kaksi esteetöntä todistajaa. Sillä, että julkinen notaari on virkansa puolesta todistanut allekirjoitukset oikeiksi, ei ole aiheutettu sopimuksen muotovirhettä, vaan toinen todistaja olisi voinut todistaa allekirjoitukset myöhemmin erikseen oikeiksi.

Koska julkisen notaarin ei virkansa puolesta tule tarkistaa avioehtosopimuksen muotomääräysten toteutumista eikä sillä, että hän on todistanut allekirjoitukset yksin, ole aiheutettu sopimuksen pätemättömyyttä, ei valtio voi olla muotovirheestä vastuussa. Julkinen notaari on suorittanut toimensa sille sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavat vaatimukset täyttäen, minkä vuoksi valtio ei ole vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n nojalla korvausvelvollinen.
Julkista notaaria ei ole varmaankaan pyydetty todistamaan asiakirja siten, kuin laki edellyttää. Julkinen notaari ei voi toimia näin. Vahinko ei aiheutunut allekirjoitusten todistamisesta. Vahinko aiheutui siitä, ettei myöhemminkään hankittu toista todistajaa.

Jos avioehtosopimus olisi katsottu päteväksi, pesänjakaja olisi erittäin todennäköisesti hyväksynyt vaimon sovitteluvaatimuksen kodin osalta. Täysimääräinen sovittelu kodin osalta olisi ollut 163.893 euroa. Kyseenalaista on, onko kantajalle aiheutunut vahinkoa.

Koska kantaja on halunnut tehdä juridista tietämystä ja osaamista vaativan oikeudellisen asiakirjan itse asiakirjamallia käyttäen, hänen tulee itse kantaa riski asiakirjan mahdollisista puutteista. Kantajan olisi pitänyt asiakirjan kohdasta "Todistavat" ymmärtää, että todistajia tulee olla enemmän kuin yksi. Tämän vuoksi mahdollista korvausta tulee sovitella. Kantajan oma myötävaikutus vahingon syntymiseen huomioon ottaen valtion vastattava määrä voi olla enintään 10 prosenttia tasingon pääoman määrästä.

Oikeudenkäyntikulut

Oikeudenkäyntikuluvaatimus on perusteeton. Vastaaja on hyväksynyt vaatimuksen määrältään ositusprosessin osalta.

Osituksesta ja/tai sen moitteesta johtuvat oikeudenkäyntikulut eivät ole sellaisia kustannuksia, joiden osalta vastaaja olisi vahingonkorvausvelvollinen missään tapauksessa, koska niissä on ollut kysymys myös muista seikoista kuin avioehtosopimuksen pätevyydestä kuten sovittelusta ja omaisuuserien arvostamisesta. Näillä kuluilla ei ole syy-yhteyttä väitettyyn vahinkoon.

Tämän asian oikeudenkäyntikulujen korvausvastuuta arvioitaessa tulee ottaa huomioon, että vastoin hyvää asianajotapaa kantajan asiamies ei ole ollut yhteydessä vastaajaan ennen haastehakemuksen jättämistä.

Siltä osin, kuin oikeudenkäyntikuluvaatimus kohdistuu vanhentumisväitteeseen, tulee vaatimus hylätä kokonaan. Asia olisi voitu vastaajalta tarkistaa ennen haastehakemuksen laatimista. Väitettä vanhentumisesta ei esitetä.

Kantajan tässä asiassa vaatimien kulujen osalta haastehakemuksen laatimiseen merkityt 10 tuntia ovat liialliset ja vastaaja on paljoksunut niistä vaadittua määrää mutta on hyväksynyt vaatimuksen määrän muilta osin.

Kuuleminen

B ei ole käyttänyt hänelle varattua tilaisuutta tulla kuulluksi asiassa.

Todistelu

Kantaja

Kirjallinen
K1) Avioehtosopimus 7.7.1987 maksukuitteineen
K2) Ositus- ja erottelukirja 12.11.2001 (erityisesti s. '7-11)
K3) Helsingin käräjäoikeuden tuomio 9.4.2003
K4) Helsingin hovioikeuden tuomio 28.4.2005
K5) Korkeimman oikeuden päätös 17.1.2006
K6) Sopimus 10.2.2006

Suullinen
Kl) Kantaja A todistelutarkoituksessa
K2) Todistaja julkinen notaari B

Vastaaja

Kirjallinen
V1) Kantajan kertomus hovioikeuden tuomiossa 28.4.2005

Suullinen
V1) Todistaja asianajaja D

Käräjäoikeuden ratkaisu

Perustelut

Tapahtumien kulku
Kantaja ja hänen tuolloinen tuleva puolisonsa C tekivät avio-oikeuden poissulkevan avioehtosopimuksen, jonka he allekirjoittivat 7.7.1987 Helsingin maistraatissa julkisen notaarin sihteerin nähden. Sihteeri vei avioehtosopimuksen julkiselle notaarille. Avioehtosopimuksen allekirjoitukset todisti oikeaksi yksin vt. julkinen notaari B. Kantaja rekisteröi avioehtosopimuksen Helsingin käräjäoikeudessa 13.9.1999.

Avioliitto päättyi avioeroon vuonna 2001. Avioeron johdosta 12.11.2001 laaditussa ositus- ja erottelukirjassa pesänjakaja katsoi avioehtosopimuksen muotovirheen johdosta pätemättömäksi ja määräsi omaisuuden osituksessa kantajan suorittamaan tasinkoa C:lle 950.000 markkaa.

Kantaja pani vireille osituksen moitekanteen. Helsingin käräjäoikeus katsoi 9.4.2003 antamassaan tuomionsa, että avioehtosopimus oli pätemätön, koska siinä oli ainoastaan yksi todistaja. Käräjäoikeus muutti suoritettavan tasingon määräksi 812.925,50 markkaa. Kantajan valituksen johdosta Helsingin hovioikeus katsoi tuomiossaan 28.4.2005; että avioehtosopimus ei täyttänyt avioliittolain 66 §:n mukaista muotovaatimusta eikä pätevää ja osapuolia sitovaa avioehtosopimusta ollut siten syntynyt. Hovioikeus poisti tasingolle määrätyn koronmaksuvelvollisuuden mutta pysytti käräjäoikeuden tuomion muilta osin. Korkein oikeus ei päätöksellään 17.1.2006 myöntänyt kantajalle valituslupaa. Kantaja maksoi itse omat oikeudenkäyntikulunsa ositusprosessissa.

Mitä sopijapuolet ovat pyytäneet julkista notaaria tekemään

Kantaja on väittänyt, että julkista notaaria pyydettiin todistamaan avioehtosopimus sillä tavoin, kuin laki edellytti.

Kantaja on todistelutarkoituksessa kertonut, että kantaja oli itse laatinut avioehtosopimuksen kolmena kappaleena ja sopijapuolet olivat menneet laaditun sopimuksen kanssa maistraattiin. Siellä he olivat todistaneet henkilöllisyytensä palvelutiskillä olleelle virkailijalle ja allekirjoittaneet sopimuksen palvelutiskillä, minkä jälkeen virkailija oli vienyt sopimuksen eteenpäin. Sopijapuolet olivat saaneet sopimuksen takaisin vt. julkinen notaari B:n allekirjoituksella varustettuna. Kantaja oli kysynyt virkailijalta, oliko asia kaikin puolin selvä, mihin virkailija oli vastannut myöntävästi. Sopijapuolet eivät olleet tavanneet vt. julkista notaaria. Kantaja ei ollut tietoinen avioehtosopimuksen muotovaatimuksista eikä ollut käyttänyt apunaan asiantuntijaa vaan oli käyttänyt sopimuksen laatimisessa asiakirjakokoelmasta otettua mallia. Kantaja oli itse kirjoittanut sopimukseen sanan "Todistavat".

Avioehtosopimuksen todistamisaikaan vt. julkisena notaarina toiminut B on todistajana kuultuna kertonut, ettei hän enää juuri muistanut allekirjoitustilannetta. Sihteeri, jonka henkilöllisyyttä B ei muistanut, oli tuonut asiakirjan hänelle ja pyytänyt siihen allekirjoituksen. B on kertonut, että julkisen notaarin tehtäviin kuuluu nimenomaan allekirjoitusten todistaminen. Koska B pyrki palvelemaan asiakkaita, jos hän olisi huomannut kysymyksen olevan avioehtosopimuksesta, hän olisi infoirnoinut asiakkaita siitä, että sopimukseen tarvitaan kaksi todistajaa, ja kysynyt, miksi halutaan julkisen notaarin todistus, sillä avioehtosopimuksen todistaminen ei kuulu sinällään julkiselle notaarille. Sihteerien velvollisuuksiin ei kuulunut todistaa allekirjoituksia eivätkä he sitä tehneet.

Kantajan ja B:n kertomasta tai muustakaan asiassa esitetystä todistelusta (K1/V1) ei ilmene, että sopijapuolet olisivat saattaneet julkisen notaarin tai asiaa käsitelleen virkalijan tietoon muuta, kuin että he pyysivät julkista notaaria todistamaan heidän allekirjoituksensa oikeiksi; kantajan edellä selostetun kertomuksen mukaista kysymystä siitä, oliko asia kaikin puolin selvä, ei voida pitää sellaisena, että se olisi pitänyt ymmärtää avioehtosopimuksen muotovaatimuksia koskevalla. Näin ollen asiassa ei ole näytetty, että julkiselta notaarilta tai sihteeriltä olisi kysytty avioehtosopimuksen todistamiseen liittyvistä muotovaatimuksista tai pyydetty todistamaan allekirjoitukset sillä tavoin kuin lain muotomääräykset avioehtosopimukselta edellyttivät.

Onko tapahtunut virhe tai laiminlyönti

Vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan julkisyhteisö on velvollinen korvaamaan julkista valtaa käytettäessä virheen tai laiminlyönnin johdosta aiheutuneen vahingon; 2 momentin mukaan edellä mainittu vastuu yhteisöllä on kuitenkin vain, milloin toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ole noudatettu.

Vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan työnantaja on velvollinen korvaamaan vahingon, jonka työntekijä virheellään tai laiminlyönnillään työssä aiheuttaa, 2 momentin mukaan edellä mainittu koskee vastaavasti valtiota, kun vahinko on aiheutunut sellaisen julkisyhteisön työntekijän taikka yhteisöön virka- tai siihen verrattavassa palvelussuhteessa olevan henkilön virheestä tai laiminlyönnistä toiminnassa, jota ei ole pidettävä julkisen vallan käyttämisenä.

1) Säädökset

Se, onko julkinen notaari tai asiaa käsitellyt virkailija tehnyt virheen tai laiminlyönnin, on arvioitava ensinnäkin sen perusteella, mitä laki ja muut säännökset edellyttivät avioehtosopimuksen allekirjoitusten todistamiseen liittyen avioehtosopimuksen allekirjoitusten todistamisen aikaan.

Avioehtosopimuksen muotomääräyksiä koskevat säännökset olivat avioliittolain 42 § :ssä (sopimuksen oltava kirjallinen) ja 66 §:ssä, jonka mukaan sopimuksen tuli ollakseen pätevä olla päivätty, allekirjoitettu ja kanden esteettömän todistajan oikeaksi todistama. Asiassa on riidatonta, että kysymyksessä oleva avioehtosopimus on vain yhden henkilön, vt. julkisen notaarin oikeaksi todistama ja että sopimus on lainvoimaisesti todettu pätemättömäksi.

Julkisesta notaarista annetun lain 2 §:n mukaan kelpoisuusehtona erilliseen julkisen notaarin virkaan oli oikeustieteen kandidaatin tutkinto ja kokemus oikeudellisissa tehtävissä. Lain 3 §:n mukaan julkisen notaarin oli rehellisesti, huolellisesti ja puolueettomasti hoidettava tehtävänsä. Lain 4 §:ssä oli lueteltu julkisen notaarin tehtävät, joihin kuului muun muassa todistaa oikeaksi allekirjoituksia. Lain 5 §:ssä oli säädetty se, milloin julkinen notaari ei saanut ryhtyä toimenpiteeseen.

Vt. julkinen notaari on todistanut sopijapuolten allekirjoitukset oikeiksi, miltä osin hän on toiminut laista ilmenevien tehtäviensä puitteissa ja julkista valtaa käyttäen. Hänen tai asiaa käsitelleen sihteerin toiminnassa ei voida tältä osalta katsoa olleen virhettä tai laiminlyöntiä vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n tarkoittamalla tavalla.

Virheen tai laiminlyönnin osalta on ratkaisevaa se, onko julkisella notaarilla tai julkisen notaarin henkilökunnalla katsottava olleen velvollisuus neuvoa sopijapuolia ja varmistautua siitä, että nämä ovat tietoisia avioehtosopimuksen muotovaatimuksista. Julkista notaaria koskevista erityissäännöksistä ei tällaista velvollisuutta ilmene.

Vuonna 1987 voimassa olleen hallintomenettelylain 4 §:n mukaan viranomaisen oli tarpeen mukaan annettava asianosaiselle ja muullekin henkilölle neuvoja siitä, miten sen toimialaan kuuluva asia pannaan vireille ja miten asiaa käsiteltävässä on toimittava. Julkisella notaarilla tai julkisen notaarin henkilökunnalla ei voida katsoa tämänkään hallintomenettelyyn yleisesti soveltuneen lain nojalla olleen velvollisuutta neuvoa avioehtosopimuksen muotomääräyksistä, kun avioehtosopimuksen käsittely ei nimenomaisesti kuulunut julkiselle notaarille, vaan ainoastaan allekirjoitusten oikeaksi todistaminen.

Julkisella notaarilla tai hänen henkilökunnallaan ei näin ollen voida katsoa olleen lainsäädäntöön perustuvaa velvollisuutta neuvoa sopijapuolia muotosäännöksistä eikä virhettä tai laiminlyöntiä ole tässä suhteessa tapahtunut vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n tarkoittamalla tavalla.

2) Olosuhteet

Virheen tai laiminlyönnin tapahtumista on myös arvioitava olosuhteiden perusteella. Suullisella todistelulla on selvitetty, että kysymyksessä olevassa tilanteessa sihteeri oli tuonut vt. julkiselle notaarille asiakirjan (K1), johon oli otsikoksi merkitty avioehtosopimus, joka oli sopijapuolten allekirjoittama, johon oli kirjoitettu "Todistavat" allekirjoitusten alapuolelle ja johon sihteeri oli todistamista varten merkinnyt tekstin: "Todistan, että A ja C ovat omakätisesti allekirjoittaneet edellä olevan avioehto sopimuksen".

Asiakirjasta on ollut helposti havaittavissa, että se on avioehtosopimus, joka on edellyttänyt kahta esteetöntä todistajaa ollakseen pätevä. Asiakirjaan on kuitenkin merkitty sana "Todistavat" ja ottaen huomioon, että laki ei ole edellyttänyt todistajien samanaikaista läsnäoloa eikä julkisen notaarin todistuksen pyytämisen yhteydessä ole näytetty pyydetyn julkista notaaria tai hänen henkilökuntaansa varmistumaan tai neuvomaan avioehtosopimuksen muotovaatimusten täyttymisestä, vt. julkisella notaarilla tai hänen sihteerillään ei ole ollut olosuhteista johtuvaa aihetta oma-aloitteisesti varmistautua siitä, että asianosaiset olivat selvillä muotomääräyksistä.

Se, että julkisen notaarin menettelytapoihin on jossakin määrin voinut kuulua neuvonnan antaminen, ei käsillä olevassa tapauksessa aiheuta sitä, että neuvojen antamatta jättämistä olisi pidettävä virheenä tai laiminlyöntinä vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n tarkoittamalla tavalla, sillä vt. julkisen notaarin ja kyseisen sihteerin on katsottava noudattaneen tilanteeseen nähden toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia. Asian ratkaisu on perustettava tapahtuma-ajankohdan tilanteeseen. Allekirjoitusten todistamisen aikaan ei voida katsoa olleen vallalla käytäntö pyrkiä tarjoamaan neuvontaa viranomaisissa asioiville henkilöille asiakirjojen muotovaatimusten osalta.

Vahingon aiheuttaminen
Kuten edellä on todettu, vt. julkinen notaari tai hänen henkilökuntansa eivät ole allekirjoitusten todistamisen yhteydessä tehneet virhettä tai laiminlyöntiä. Kyseinen toiminta ei allekirjoitusten todistamisen osalta ole edes syy-yhteydessä vahinkoon, sillä avioehtosopimukseen on ollut mahdollista myöhemmin hankkia toinen todistaja.

Mitä tulee avioehtosopimuksen muotovaatimuksista kertomiseen, on otettava huomioon, että koska kantaja on itse laatinut avioehtosopimuksen, hänen olisi pitänyt nimenomaisesti varmistautua muotovaatimuksista etenkin, kun hän oli sopimukseen merkinnyt sanan "Todistavat". Kantaja on sen vuoksi vastuussa vahingosta itsekin.

Avioliittolain 44 §:n mukaan avioehtosopimuksen voimaansaattaminen on edellyttänyt sen rekisteröimistä tuomioistuimessa. Kantaja on rekisteröinyt avioehtosopimuksen vasta 13.9.1999 eli yli 12 vuoden päästä sopimuksen allekirjoittamisesta ja vt. julkisen notaarin todistamisesta, joten kantajalla on ollut runsaasti aikaa selvittää ja täyttää avioehtosopimuksen muotovaatimukset ennen sopimuksen voimaan saattamista.

Vahingon määrä
Kantaja on osituksessa suorittanut C:lle tasinkoa 146.458,69 euroa. Osituksessa otettiin huomioon avioehtosopimuksen pätemättömyys. Todistajana kuultu pesänjakajana osituksen toimittanut D on kertonut, että jos avioehtosopimus olisi ollut pätevä, ositusta olisi mahdollisesti soviteltu. Vahingon määränä ei tässä tilanteessa voida pitää suoraan maksetun tasingon määrää, vaan huomioon on otettava se, mitä olisi tapahtunut, jos avioehtosopimus olisi ollut pätevä. Vahingon määrä on siten myös jäänyt näyttämättä.

Oikeudenkäyntikulut
Kantaja on hävinnyt asian ja on velvollinen korvaamaan kaikki vastaajan tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut. Vastaajan vaatimaan määrään ei voida katsoa sisältyvän tarpeettomia toimenpiteitä eikä vaadittua määrää voida pitää kohtuuttomana.

Vaikka kantaja asian lopputuloksen vuoksi ei ole oikeutettu saamaan korvausta oikeudenkäyntikuluistaan, käräjäoikeus toteaa, että kantajan ositusprosessista vaatimia kuluja ei voida pitää oikeudenkäyntikuluina tässä asiassa, vaan tällaiset kulut ovat luonteeltaan vahingonkorvausta, mikäli ne tulisivat korvattaviksi. Vastaaja ei ole vahingonkorvausvelvollinen myöskään näiden kulujen osalta.

Lainkohdat
Avioliittolaki 42 § (234/1929), 43 § (308/1986), 44 § (308/1986) ja 66 § (234/1929)
Laki julkisesta notaarista 2-5 §§ (287/1960)
Vahingonkorvauslaki 3 luku 1 § 1 ja 2 ja 2 §, 3 luku 4 § , 7 luku 5 §
Oikeudenkäymiskaari 21 luku 1 § ja 8 §

Tuomiolauselma

Kanne hylätään.

A velvoitetaan suorittamaan Suomen valtiolle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista 4.880 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut tuomion antopäivästä.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Eija Iivonen

HELSINGIN HOVIOIKEUS TUOMIO 14.3.2008

Valitus

A on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja että Suomen valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle vahingonkorvauksena 146.458,69 euroa korkoineen 8.2.2007 lukien ja korvauksena oikeudenkäyntikuluista aikaisemmassa ositusta ja sen moitetta koskevassa asiassa 12.000 euroa korkoineen 10.3.2007 lukien. A on lisäksi vaatinut, että Suomen valtio velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa tässä asiassa käräjäoikeuden osalta 5.727,20 eurolla korkoineen 30.6.2007 lukien ja hovioikeuden osalta 2.745 eurolla korkoineen.

A ja hänen entinen vaimonsa C olivat vuonna 1987 laatineet avioehtosopimuksen, jossa olevat allekirjoitukset oli 7.7.1987 todistanut oikeaksi (vt.) julkinen notaari yksin, vaikka avioliittolain 66 § edellytti kahta todistajaa. Kyseisen virheen takia avioehtosopimus katsottiin myöhemmässä osituksessa pätemättömäksi ja A oli tämän vuoksi joutunut suorittamaan entiselle vaimolleen tasinkoa 146.458,69 euroa.

Julkinen notaari tai asiaa käsitellyt maistraatin kansliahenkilökunta oli tehnyt avioehtosopimuksen allekirjoitusten todistamisessa virheen, josta Suomen valtio oli antamansa virheellisen julkisen palvelun vuoksi vastuussa ensisijaisesti vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n ja toissijaisesti lain saman luvun 1 §:n nojalla. A:n kanne oli perustunut julkisen palvelun virheellisyyteen eikä niinkään neuvontavelvollisuuden laiminlyöntiin.

Julkisen notaarin tai hänen henkilökuntansa virheen tai laiminlyönnin ja aiheutuneen vahingon välillä vallitsi syy-yhteys. Tätä syy-yhteyttä ei poistanut se seikka, että avioehtosopimukseen oli ollut mahdollisuus hankkia myöhemmin toinen todistaja ja näin korjata virhe jälkikäteen. Avioehtosopimuksen allekirjoitusten todistaminen maistraatissa 7.7.1987 oli tapahtunut siinä tarkoituksessa, että avioehtosopimus juuri tuolloin saatiin valmiiksi oikein ja laillisesti sekä pätevästi todistettuna.

Sellainen käsitys, että julkisella notaarilla ei ollut lainkaan virkavelvollisuuksia avioehtosopimuksen allekirjoitusten todistamisesta oikein ja avioliittolain 66 §:n mukaisesti, ei ollut oikea. Julkisen notaarin lakisääteisten ja maksullisten julkisten palveluiden tuli olla oikeita ja lainmukaisia, mihin asiakkaat olivat oikeutettuja luottamaan.

A oli joutunut riidattomasti maksamaan tasinkoa 146.458,69 euroa. Hän oli näin ollen esittänyt selvityksen vahingon määrästä. Pesänjakajan arvelusta osituksen mahdollisesta sovittelusta ei aiheutunut, että vahingon määrän voitaisiin katsoa jääneen näyttämättä. Lisäksi A:lle oli aiheutunut kuluja osituksesta ja sen moitetta koskevasta oikeudenkäynnistä.

Vastaus

Suomen valtio on vaatinut ensisijaisesti, että valitus hylätään ja toissijaisesti, että valtion vahingonkorvausvelvollisuutta joka tapauksessa sovitellaan. Valtio on lisäksi vaatinut, että A velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 3.006 eurolla korkoineen.

A oli itse laatinut asiakirjamallia apunaan käyttäen avioehtosopimuksen. A oli tulevan aviovaimonsa kanssa mennyt 7.7.1987 maistraattiin pyytäen julkista notaaria todistamaan heidän allekirjoituksensa oikeiksi. Julkinen notaari oli toiminut tehtävänsä mukaisesti ja todistanut häneltä edellytetyllä tavalla allekirjoitukset oikeiksi. Mitään virheellistä julkista palvelua ei ollut annettu.

Julkinen notaari ei ollut ollut vuonna 1987 voimassa olleen, julkisesta notaarista annetun lain perusteella velvollinen tutkimaan avioehtosopimuksen pätevyyttä. Avioehtosopimus ei ollut pätemätön julkisen notaarin todistuksen vuoksi, vaan sen vuoksi, että siinä ei ollut kahta esteetöntä todistajaa.

Muotovirhe oli aiheutunut siitä, että A ei ollut edes myöhemmin hankkinut asiakirjaan toisen todistajan allekirjoitusta. Julkisen notaarin tehtäviin ei ollut kuulunut toisen todistajan hankkiminen eikä hän tämänkään vuoksi ollut syyllistynyt virheelliseen julkiseen palveluun. Julkinen notaari ei edes voinut toimia asianosaisten tai jomman kumman heistä asiamiehenä tai neuvonantajana.

Julkisen notaarin tehtäviin kuului vain allekirjoitusten todistaminen oikeiksi eikä hänen antamaansa julkiseen palveluun kuulunut huolehtia avioehtosopimuksen pätevyydestä ja sen muotomääräysten noudattamisesta eikä muutenkaan valvoa asiakirjan laillisuutta. Näistä seikoista vastasi asiakirjan laatija. Vastuullinen oikeudellinen neuvonta ja selvittäminen ei kuulunut myöskään maistraatin kansliahenkilökunnan tehtäviin.

Mainitut seikat huomioon ottaen asiassa ei ollut annettu virheellistä julkista palvelua. A oli halunnut tehdä oikeudellista tietämystä ja osaamista vaativan asiakirjan itse, minkä vuoksi hänen tuli itse kärsiä riski asiakirjan puutteista. Julkinen notaari oli suorittanut toimensa sille sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavat vaatimukset täyttäen, eikä valtio ollut vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n nojalla korvausvelvollinen. Koska mitään virhettä tai laiminlyöntiä ei ollut tapahtunut, valtio ei ollut korvausvelvollinen myöskään lain saman luvun 1 §:n nojalla.

Vahingon määrää arvioitaessa tuli joka tapauksessa ottaa huomioon, että ositusta olisi soviteltu, vaikka avioehtosopimus olisi ollut pätevä. Vastaavasti tuli ottaa huomioon myös A:n oma myötavaikutus, jonka perusteella valtion korvausvelvollisuutta oli soviteltava.

Todistelu

Asianosaiset ovat vedonneet käräjäoikeuden tuomiosta ilmeneviin kirjallisiin todisteisiin.

Hovioikeudessa on kuultu todistelutarkoituksessa A:ta ja todistajina B:tä ja D:tä.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Tapahtumien kulku ja todistelu
Tapahtumien kulun osalta hovioikeus viittaa käräjäoikeuden tuomion perusteluihin, joista ilmenevät seikat vastaavat esitettyä kirjallista todistelua. A ja C ovat kirjallisena todisteena esitetystä 10.2.2006 päivätystä sopimuksesta ilmenevällä tavalla sopineet, että A maksaa C:lle Helsingin hovioikeuden lainvoimaiseksi jääneen tuomion 28.4.2005 perusteella tasinkoa 146.458,69 euroa.

A, B ja D ovat hovioikeudessa kertoneet olennaisilta ja asiaan vaikuttavilta osin samalla tavoin kuin käräjäoikeuden tuomioon on kirjattu heidän kertomakseen.

A on lisäksi todennut, että hän oli lähtenyt tulevan vaimonsa kanssa maistraattiin hakemaan esteettömiä todistajia, koska tällaisia ei ollut ollut lähipiirissä. Kysymys oli ollut julkisen palvelun hakemisesta ja oli ollut tärkeää tehdä avioikeuden kokonaan poissulkeva avioehtosopimus ennen avioliittoon vihkimistä. Avioehtosopimuksen päivämäärä oli ilmeisesti lisätty maistraatissa.

B on todennut kuten käräjäoikeudessa, että hän ei muistanut kysymyksessä olevaa tilannetta. Julkinen notaari on velvollinen todistamaan pyynnöstä allekirjoituksen oikeaksi ja hän tarkistaa vain allekirjoittajan henkilöllisyyden. Julkisen notaarin tehtäviin ei kuulu selvittää asiakirjojen sisältöä eikä todistaa asiakirjojen muotomääräyksiä, jotka vaikuttavat muun muassa asiakirjojen pätevyyteen. Tämän vuoksi julkiset notaarit eivät lähtökohtaisesti allekirjoita esimerkiksi testamentteja ja avioehtosopimuksia. Muotomääräysten valvominen johtaisi siihen, että julkisen notaarin tulisi tarkistaa myös allekirjoittajan oikeustoimikelpoisuus. Käytännössä toimistosihteeri tuo asiakirjat notaarin allekirjoitettavaksi nipussa ja maistraatissa on usein ruuhkaa.

B ei ollut nyt kysymyksessä olevassa asiassa vuonna 1987 havainnut, että kysymys oli ollut avioehtosopimuksesta. Mikäli B olisi havainnut kyseessä olevan avioehtosopimuksen, hän olisi neuvonnut, että asiakirjaan tarvitaan kaksi esteetöntä todistajaa. Lähtökohtaisesti B olisi edellä mainitulla tavalla suhtautunut kielteisesti avioehtosopimuksen allekirjoitusten oikeaksi todistamiseen, mutta hän olisi kuitenkin tässä tilanteessa saattanut ilman maksua allekirjoittaa asiakirjan yksityishenkilönä, jos todistamista pyytävillä ei olisi ollut muita todistajia. Tällöin hän olisi ehkä myös kysynyt toiseksi todistajaksi sellaisen maistraatin toimistotyöntekijän, joka olisi suostunut todistamaan sopimuksen. Käytäntö avioehtosopimusten suhteen on nykyisinkin se, että notaarit allekirjoittavat niitä yksityishenkilöinä esimerkiksi vihkimisen yhteydessä. Jotkut henkilöt kuitenkin vaativat, että notaari allekirjoittaa toisena todistajana asiakirjan virkamiesasemassa ja tästä kieltäytyminen ei ilmeisesti ollut mahdollista.

B on myös ilmoittanut, että häneen ei ollut kohdistettu valtion taholta kysymyksessä olevan virkatoimen johdosta minkäänlaisia vaatimuksia.

D on lisäksi kertonut, että 12.3.2001 päivätystä ositus- ja erottelukirjasta ei nimenomaisesti ilmennyt, että hän olisi todennäköisesti sovitellut ositusta C:n hyväksi, mikäli avioehtosopimus olisi katsottu päteväksi. Hän ei ollut myöskään ilmoittanut tästä A:lle ja C:lle. Olisi kuitenkin ollut kohtuutonta, että vuonna 1983 alkaneen ja yli 15 vuotta kestäneen yhteiselämän sekä yli 10 vuotta kestäneen avioliiton jälkeen C ei olisi saanut yhteisestä kodista mitään omaisuutta ottaen myös huomioon, että puolisoilla oli ollut kaksi lasta ja että C oli huolimatta A:n huomattavasti suuremmista tuloista vastannut huomattavalta osin perheen elantomenoista ja käyttänyt oman omaisuutensa myynnistä saadut tulot perheen hyväksi.

Toisaalta C oli D:n toimittamassa osituksessa suostunut siihen, että osaa A:n omaisuudesta ei ollut otettu huomioon osituksessa ja D oli näiltä osin rajoittanut C:n oikeutta saada tasinkoa. A:n ja C:n yhteisenä kotina käytetyn A:n nimissä olleen asunnon arvo oli ollut noin 2 miljoonaa markkaa ja pääosin tämän vuoksi C oli saanut tasinkona noin miljoona markkaa. D:n käsityksen mukaan C olisi saanut vastaavan omaisuuden osoituksen sovittelun seurauksena, jos avioehtosopimus olisi katsottu päteväksi. Ositus oli joka tapauksessa ollut eräänlainen kokonaisuus.

Hovioikeuden johtopäätökset

Julkisista notaareista annetun lain (287/1960) 4 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan julkinen notaari on velvollinen pyynnöstä muun muassa todistamaan oikeaksi allekirjoituksia. Säännöksen 4 momentin mukaan julkisen notaarin antaman todistuksen tulee olla vahvistettu leimalla tai sinetillä. Sanotun lain 5 §:n mukaan julkinen notaari ei saa ryhtyä toimenpiteeseen muun muassa silloin, jos asia on laadultaan sellainen, että julkisen notaarin toimenpidettä siinä ei voida pitää asianmukaisena.

Vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan julkisyhteisö on velvollinen korvaamaan julkista valtaa käytettäessä virheen tai laiminlyönnin johdosta aiheutuneen vahingon. Säännöksen 2 momentin mukaan tällainen vastuu yhteisöllä on kuitenkin vain, milloin toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ole noudatettu. Vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n mukaan työnantaja on velvollinen korvaamaan vahingon, jonka työntekijä virheellään tai laiminlyönnillään työssä aiheuttaa. Myös valtio on viimeksi mainitun säännöksen nojalla vastuussa sellaisesta virkamiehensä virheestä tai laiminlyönnistä, jota ei ole pidettävä julkisen vallan käyttämisenä. A on vaatinut valtiolta korvausta ensisijaisesti vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n nojalla ja myös valtion puolelta on katsottu, että kysymyksessä olevaa säännöstä oli sovellettava ensisijaisesti tässä tapauksessa.

Asiassa on suullisen ja kirjallisen todistelun perusteella näytetty, että A ja C, jotka aikoivat solmia avioliiton 11.7.1987, olivat 7.7.1987 vieneet avioehtosopimuksen julkisen notaarin todistettavaksi siinä tarkoituksessa, että asiakirjaa tulee näin asianmukaisesti ja laillisesti oikein todistetuksi. A:n uskottavan kertomuksen perusteella on myös pääteltävissä, että maistraatin toimistovirkailija oli notaarin allekirjoitettua todistuksen vakuuttanut A:lle kaiken olevan kunnossa. Tämän vuoksi A oli julkisen notaarin luota poistuttuaan ollut siinä ilmeisen vilpittömässä käsityksessä, että avioehtosopimus täytti lain sille asettamat muotomääräykset. Julkisena notaarina tuolloin toiminut B on kertonut, ettei hän ollut havainnut kyseessä olevan avioehtosopimuksen ja että hän olisi todennäköisesti kertonut avioehtosopimuksen muotovaatimuksista, mikäli hän olisi havainnut, että hänen allekirjoitusten aitouden osalta todistamansa asiakirja oli avioehtosopimus.

B:n kertomuksesta hovioikeudessa on myös pääteltävissä, että julkiset notaarit suhtautuvat varauksin avioehtosopimusten allekirjoitusten oikeaksi todistamiseen avioliittolain 66 §:n todistamista koskevan muotomääräyksen vuoksi, koska avioehtosopimuksen pätevyys edellytti, että asianmukaisesti allekirjoitettu avioehtosopimus oli kahden esteettömän henkilön oikeaksi todistama. Näin ollen yksin julkisen notaarin todistus ei riittänyt avioehtosopimuksen pätevyyden varmistamiseksi eivätkä julkiset notaarit tavallisesti notaarin toimessaan todistaneet oikeiksi avioehtosopimusten allekirjoituksia. Vastaavasti julkiset notaarit eivät myöskään todistaneet testamentteja.

Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa vt. julkinen notaari on 7.7.1987 todistanut A:n ja C:n 7.7.1987 päivätyn avioehtosopimuksen merkinnöin "Todistan, että A ja C ovat omakätisesti allekirjoittaneet edellä olevan avioehtosopimuksen: Helsingin raatihuoneessa heinäkuun 7 päivänä 1987. Viran puolesta: B, vt. julkinen notaari". Todistuksessa on Helsingin maistraatin leima ja esitetyn maksukuitin mukaan todistamisesta oli peritty maksu. Avioehtosopimuksesta on nähtävissä, että siihen oli ollut A:n toimesta kirjoitettuna teksti/sana "Todistavat:". Kuitenkin välittömästi tämän tekstin/sanan alapuolella oleva edellä selostettu julkisen notaarin todistus täyttää koko avioehtosopimuksen alaosan. Tämän vuoksi kysymyksessä olevan tekstin/sanan "Todistavat" merkitys muodostuu epäselväksi.

Asian ratkaisua harkittaessa on otettava huomioon, että maistraatissa avioehtosopimukseen välittömästi sopijapuolten allekirjoitusten alle kirjoitetussa julkisen notaarin todistuksessa nimenomaan mainitaan, että kysymyksessä on avioehtosopimuksen allekirjoitusten oikeaksi todistaminen. Tämä oli ollut suhteellisen helposti havaittavissa todistusta julkisen notaarin toimesta allekirjoitettaessa. B:n kertomalla tavalla avioehtosopimuksen allekirjoitusten oikeaksi todistaminen tuli maistraatin käytännössä kysymykseen vain poikkeuksellisesti, koska julkisen notaarin todistus ei yksinään tehnyt sopimuksen allekirjoitusten todistamista päteväksi eikä julkisen notaarin todistuksia allekirjoitusten oikeaksi todistamisesta ollut tarkoitettu käytettäviksi tällaisissa tilanteissa. Jos avioehtosopimuksen allekirjoitukset kuitenkin todistettiin, se oli B:n mukaan tehty tavallisesti yksityishenkilöinä ja asiakkaille oli tällöin ilmoitettu, että avioehtosopimuksen pätevyys edellytti myös toisen todistajan hankkimista. A oli lisäksi varmistanut maistraatin työntekijältä, oliko asia kunnossa ja hän oli ilmeisesti saanut myöntävän vastauksen.

Julkinen notaari ei A:n ja C:n avioehtosopimuksen allekirjoitukset oikeaksi todistaessaan ollut kuitenkaan havainnut, että kysymyksessä oli ollut avioehtosopimus eikä A:lle ja C:lle kysymyksessä olevassa virkatoimessa noudatetun käytännön mukaisesti ja virkatoimen tarkoitus huomioon ottaen ollut ilmoitettu julkisen notaarin todistuksen merkityksestä avioehtosopimuksen pätevyyden kannalta, vaan A oli maistraatin työntekijän ilmoituksesta saanut perustellun käsityksen, että asia eli avioehtosopimuksen allekirjoitusten oikeaksi todistaminen oli ollut kunnossa. A on näissä olosuhteissa voinut luottaa siihen, että avioehtosopimuksen allekirjoitukset oli julkisen notaarin toimesta maistraatissa siten oikeaksi todistettu, että avioehtosopimuksessa ei ollut ollut sen oikeaksi todistamisesta aiheutuvia sopimuksen pätevyyteen vaikuttavia puutteita.

Edellä mainitut seikat huomioon ottaen hovioikeus katsoo, että kysymyksessä olevassa tapauksessa julkinen notaari ei ollut avioehtosopimuksen allekirjoitukset todistaessaan noudattanut kysymyksessä olevan virkatoimen tai -tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia. Näin ollen valtio on lähtökohtaisesti velvollinen korvaamaan julkista valtaa käyttäen tehtyyn virkatoimeen liittyvästä virheestä tai laiminlyönnistä A:lle aiheutuneen vahingon.

Avioehtosopimuksen pätemättömyyden seurauksena A on joutunut suorittamaan C:lle tasinkoa 146.458,69 euroa ajettuaan tätä vastaan ensin osituksen moitekannetta, joka oli tullut pääosin hylätyksi hovioikeuden tuomiolla ja johon hovioikeuden tuomioon korkein oikeus ei ollut antanut valituslupaa. Jos avioehtosopimus ei olisi ollut pätemätön, kumpikin aviopuolisoista olisi lähtökohtaisesti saanut omaisuuden erottelussa pitää oman omaisuutensa eikä A:lla olisi ollut tasingonmaksuvelvollisuutta. Näin ollen tasingonmaksuvelvollisuuden ja julkisen notaarin virheen välillä on yhteys, jota ei edellä selostetuissa olosuhteissa poista se seikka, että avioehtosopimukseen olisi ollut mahdollista hankkia myöhemminkin toinen todistaja.

Julkista valtaa käytettäessä aiheutunut taloudellinen vahinko on korvattavissa vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:n nojalla. A:n ja C:n omaisuuden osituksen pesänjakajana suorittaneen todistajana hovioikeudessakin kuullun asianajaja D:n kertomuksen perusteella on kuitenkin näytetty, että A:n puolisoiden omaisuuden ositusta olisi todennäköisesti soviteltu avioliittolain 103 b §:n nojalla siinä tapauksessa, että avioehtosopimus olisi katsottu päteväksi. Sovittelun lopputuloksena olisi D:n mukaan todennäköisesti ollut, että A olisi joutunut suorittamaan C:lle sovittelun johdosta tasinkona vastaavan määrän kuin hän on joutunut suorittamaan tasinkona nyt kysymyksessä olevassa tilanteessa avioehtosopimuksen ollessa pätemätön. Näin ollen A ei ole näyttänyt, että hänelle on aiheutunut valtion korvattavaa vahinkoa avioehtosopimuksen pätemättömyydestä. Tämän vuoksi myöskään ositusta ja sen moitetta koskevasta oikeudenkäynnistä A:lle aiheutuneet kulut eivät tule valtion korvattaviksi.

Edellä mainituilla perusteilla hovioikeus katsoo, ettei ole aihetta käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen muuttamiseen niiltä osin kuin A:n valtioon kohdistama vahingonkorvauskanne ja vaatimus aikaisemmasta ositusta ja sen moitetta koskevasta oikeudenkäynnistä aiheutuneiden kulujen korvausvelvollisuudesta on hylätty.

Oikeudenkäyntikulut

A on hävinnyt asian käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa. Hän olisi siten lähtökohtaisesti velvollinen korvaaman valtion oikeudenkäyntikulut asiassa. A:n kanne on kuitenkin perustunut virkamiehen tekemästä virheestä aiheutuneen vahingon korvaamiseen. Hovioikeus on katsonut edellä selostetulla tavalla tällaisen virheen tapahtuneen, joten A:n kanne on näiltä osin ollut perusteltu, vaikka aiheutunut vahinko onkin jäänyt näyttämättä. Kysymys on myös ollut yksittäisen kansalaisen valtiota vastaan ajamasta vahingonkorvauskanteesta, jolla on ollut A:n kannalta huomattava merkitys. A:n velvoittaminen korvaamaan valtion oikeudenkäyntikulut olisi mainitut seikat huomioon ottaen kokonaisuutena arvioiden ilmeisen kohtuutonta. Tämän vuoksi hovioikeus oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8b §:n nojalla määrää, että asianosaisten on itse vastattava oikeudenkäyntikuluistaan asiassa. A vapautetaan käräjäoikeuden tuomion mukaisesta oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta ja asianosaisten toisiaan vastaan tässä asiassa esittämät oikeudenkäyntikuluvaatimukset hylätään.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomiota muutetaan. A vapautetaan velvollisuudesta korvata Suomen valtion oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa 4.880 eurolla korkoineen. Asianosaisten on itse vastattava oikeudenkäyntikuluistaan käräjäoikeudessa ja niiden korvaamista koskevat vaatimukset hylätään. Muilta osin käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

A:n ja Suomen valtion hovioikeudessa esittämät oikeudenkäyntikulujen korvausvaatimukset hylätään.

Asian ratkaisseet: hovioikeuden jäsenet:
hovioikeudenneuvos Matti Rintala
hovioikeudenneuvos Petri Leskinen
määräaikainen hovioikeudenneuvos Leena Järvilahti

Esittelijä:
viskaali Pasi Lilja

Lainvoimaisuustiedot:
Lainvoimainen. Korkeimman oikeuden ratkaisu 03.11.2008 : Ei valituslupaa.