Rovaniemen HO 10.12.2004 1022
- Asiasanat
- Kalastusrikkomus
- Hovioikeus
- Rovaniemen hovioikeus
- Tapausvuosi
- 2005
- Antopäivä
- Diaarinumero
- R 04/335
- Asianumero
- RHO:2005:2
- Ratkaisunumero
- 1022
Syyttäjä oli käräjäoikeudessa vaatinut A:lle rangaistusta kalastusrikkomuksesta, koska A oli Inarin kunnan Ivalojoella Vaskijoensuun alapuolella lohipitoisen vesistön virtapaikassa kalastanut harrilaudalla, jossa oli ollut pyydyksenä perhoja, vaikka kalastus oli kielletty lohipitoisen vesistön koskessa ja virtapaikassa harrilautaa käyttäen.
Kalastusoikeuden haltija B oli asianomistajana yhtynyt syytteeseen.
A oli kiistänyt kalastaneensa kielletyllä pyydyksellä syytteen teonkuvauksessa mainitussa paikassa. Kalastusväline ei ollut ollut harrilauta vaan sivuplaanarityyppinen pyydys. A:n käyttämässä pyydyksessä ei ollut ollut perhoja, vaan omatekoisia noin kymmenen senttimetrin pituisia nirhoja.
Käräjäoikeus oli todennut, että todisteena esitetyn Lapin ympäristökeskuksesta saadun Ivalojoen virtaamaa kuvaavan kaavion mukaiset virtaamat ja tulvahuiput oli mitattu Pajakoskella, joka sijaitsi noin 30 kilometriä syytteessä mainitusta paikasta virtaa alaspäin. Todisteena esitetyn videon kuvaus oli tapahtunut eri aikaan kuin väitetty rikos oli tapahtunut ja veden korkeus oli ollut erilainen. Käräjäoikeus oli katsonut jääneen näyttämättä, että A:n käyttämä pyydys oli ollut harrilauta, jossa pyydyksenä oli ollut perhoja. Epäselväksi oli myös jäänyt, oliko kyseisessä kohdassa tapahtuma-aikaan ollut kalastusasetuksen 12 §:n 2 momentin mukainen virtapaikka. Näillä perusteilla käräjäoikeus oli hylännyt syytteen.
VAATIMUKSET HOVIOIKEUDESSA
Valitus
B on vaatinut, että A tuomitaan käräjäoikeuden tuomiossa selostetun virallisen syyttäjän haastehakemuksen mukaisesti rangaistukseen kalastuslain 107 §:n (286/1982) tai 108 §:n (518/2002) tarkoittamasta kalastusrikkomuksesta. B on lisäksi vaatinut, että A velvoitetaan korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 660 eurolla korkoineen.
B on lausunut, että käräjäoikeus oli arvioinut asiassa esitettyä näyttöä ja soveltanut lakia virheellisesti. Käräjäoikeudessa kuultujen todistajien ja A:n itse laatiman ja käräjäoikeudessa esittämän kalastuspaikkaa ja kalastusvälineen vetämistä kuvaavan piirroksen perusteella kyse oli ollut kalastuslain tarkoittamasta kielletystä pyydyksestä, harrilaudasta, ja kalastus oli tapahtunut virtaavassa vedessä. Kalastuspaikalla oli käräjäoikeudessa todistajina kuultujen C:n ja D:n kertomusten mukaan tekohetkellä ollut virtaa, joten harrilaudan käyttäminen oli ollut kalastuslain ja -asetuksen mukaan kiellettyä.
Harrilaudalla tarkoitettiin sivulle vetävää vesileijaa, josta lähtevään selkäsiimaan oli 1 - 3 metrin välein solmittu 5 - 10 kappaletta 0,5 - 1 metrin pituisia tapseja. Vieheinä käytettiin tavallisimmin perhoja, mutta myös pienoisvaaput, pienet lusikat ja siimaa kiertämättömät lipatkin kävivät. Leijana oli käytössä joko lauta tai sukkula. Pintauintisena harrilauta soveltui erinomaisesti matalien kivikko- ja somerikkorantojen ja karikkojen kalastamiseen.
Kalastusasetuksen 12 §:n 2 momentin (1116/1982) mukaan lohipitoisen vesistön koskessa ja virtapaikassa koukkukalastus matosyöttiä tai harrilautaa käyttäen oli kiellettyä. Kyseistä lakia ja asetusta koskevassa hallituksen esityksessä säännöstä ei ollut erikseen perusteltu, mutta vastaavan sisältöistä lainmuutosta koskevassa hallituksen esityksessä (HE 23/1963) oli esitetty perusteluina mainittujen pyydysten käytön kieltoon niiden liiallinen tehokkuus.
Vastaus
A on vaatinut, että valitus hylätään ja B velvoitetaan korvaamaan hänelle hovioikeudessa aiheutuneista asianosaiskuluista 669,60 euroa ja oikeudenkäyntikuluista oikeusavun omavastuuosuus 75 prosenttia eli 1 408,50 euroa.
A on lausunut, että asiassa oli jäänyt näyttämättä, missä hän oli kalastanut, ja että kalastaminen olisi tapahtunut kielletyllä harrilaudalla tai että hänen käyttämänsä paikka olisi ollut kalastusasetuksen 12 §:n tarkoittama virtapaikka. A ei ollut kalastanut siinä paikassa, missä todistajana kuultu C oli käräjäoikeudessa hänen väittänyt niin tehneen. A:n pyydys oli ollut leirinpaikan edustalla vapaana niin sanotusti "lillumassa" rantavedessä siten, kuin hän oli käräjäoikeudelle antamassaan piirroksessa esittänyt. A oli varsinaisesti kalastanut noin 200 tai 300 metriä leiripaikan alapuolella Vaskissuvannossa. Vaskissuvanto oli ollut käräjäoikeudessa todistajana kuullun D:nkin mukaan virtaamaton joen suvantopaikka. A oli siten kalastanut pyydyksellään, mutta paikassa, mikä ei ollut ollut kalastusasetuksen 12 §:n tarkoittama virtapaikka. Kyse ei ollut ollut kielletystä kalastuspaikasta. Käräjäoikeudessa esitetystä videosta ei voinut tehdä johtopäätöksiä olosuhteista tai siitä, missä A oli kalastanut tapahtumahetkellä. Ivalojoen virtaamia ja vedenkorkeutta koskevan taulukon arvot olivat Pajakoskelta eikä A:n kalastuspaikalta, eikä näillä ollut merkitystä asiassa.
Kalastusasetuksen 51 b §:n 2 momentin säännösten mukaan paikallinen maaseutuelinkeinopiiri määrittää kalastuslain 8 §:ssä tarkoitetut lohi- ja siikapitoisten vesistöjen koski- ja virtapaikat ja merkitsee ne maaseutuelinkeinopiirissä nähtävillä oleviin karttoihin. Kalastusasetuksen 12 §:n 2 momentissa kielletään muun muassa harrilaudalla pyytäminen tällaisessa virta- ja koskipaikassa. Paikkaa, missä todistaja C oli tehnyt havaintoja A:n kalastusvälineestä, ei ollut mainitulla tavalla määritelty koski- ja virtapaikaksi, eikä sitä ollut merkitty mihinkään karttoihin. Näyttämättä oli myös jäänyt, oliko paikassa missä C ja A olivat tavanneet, kalastusasetuksen 12 §:n 2 momentissa tarkoitettu virtapaikka. Siellä, missä C oli havainnut A:n vetäneen pyydyksensä pois vedestä, ei ollut kalastettu. Pyydys oli vedetty vedestä pois sen vuoksi, ettei se vahingoittaisi mahdollisesti rantautuvan C:n kumivenettä. C oli tehnyt havaintoja pyydyksestä tässä vaiheessa.
ASIAN KÄSITTELY KÄRÄJÄOIKEUDESSA
PÄÄKÄSITTELY
Hovioikeus on toimittanut asiassa pääkäsittelyn 11.11.2004.
Pääkäsittelystä on laadittu erillinen pöytäkirja.
A on pääkäsittelyssä vaatinut, että hänet joka tapauksessa jätetään rangaistukseen tuomitsematta ja että oikeudenkäyntikulut jätetään oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 b §:n nojalla B:n vahingoksi.
Näytön arviointi ja johtopäätökset
B on hovioikeudessa vaatinut A:lle rangaistusta kalastusrikkomuksesta, koska A oli (18.8.2002) Ivalojoella Vaskijoensuun alapuolella lohipitoisen vesistön virtapaikassa kalastanut harrilaudalla, jossa oli ollut pyydyksenä perhoja, vaikka kalastus oli ollut kielletty vesistön koskessa ja virtapaikassa harrilautaa käyttäen.
Tapahtuma-aikaan voimassa olleen kalastuslain 107 §:n 1 momentin 1 kohdan (286/1982) mukaan joka käyttää kiellettyä kalastustapaa tai kiellet-
tyä pyydystä tahi pitää sellaista pyydystä veneessä tai muutoin siten, että se on pyyntiä varten helposti käsillä, on tuomittava, ellei teosta ole muualla laissa säädetty ankarampaa rangaistusta, kalastusrikkomuksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Lainkohtaa on muutettu 1.9.2002 voimaan tulleella lailla kalastuslain muuttamisesta (518/2002), jonka 108 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan joka tahallaan tai huolimattomuudesta käyttää kiellettyä kalastustapaa tai kiellettyä pyydystä tai pitää sellaista pyydystä aluksella tai muutoin siten, että se on pyyntiä varten helposti käsillä, on tuomittava, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, kalastusrikkomuksesta sakkoon.
Rikoslain 3 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan jos tuomittaessa on voimassa toinen laki kuin rikosta tehtäessä, sovelletaan kuitenkin uutta lakia, jos sen soveltaminen johtaa lievempään lopputulokseen. Hovioikeus katsoo, että voimassa olevan kalastuslain 108 §:n soveltaminen kalastusrikkomukseen johtaa lievempään lopputulokseen kuin tapahtuma-aikaan voimassa olleen kalastuslain 107 §:n (286/1982) soveltaminen. Näin ollen asiassa on lievempänä sovellettava voimassa olevaa kalastuslain 108 §:ää.
Kalastusrikkomuksen tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää kielletyn kalastustavan tai pyydyksen käyttämistä tai sellaisen pyydyksen pitämistä siten, että se on pyyntiä varten helposti käsillä. Kalastuslain 8 §:ssä säädetään yleisestä kalastusoikeudesta ja sen rajoituksista. Lainkohdan mukaan on jokaisella oikeus muullakin vesialueella harjoittaa muun muassa onkimista ja vieheellä viehekalastusta, lukuunottamatta lohi- ja siikapitoisten vesistöjen koski- ja virtapaikkoja sekä niitä vesialueita, joilla kalastaminen on muun lain nojalla kielletty.
Kielletystä kalastustavasta säädetään kalastusasetuksen 12 §:n 2 momentin toisessa virkkeessä. Sen mukaan lohipitoisen vesistön koskessa ja virtapaikassa on koukkukalastus matosyöttiä tai harrilautaa käyttäen kielletty.
Kalastusasetuksen 51 b §:n 2 momentin mukaan TE-keskus (maaseutuelinkeinopiiri) määrittää kalastuslain 8 §:ssä tarkoitetut lohi- ja siikapitoisten vesistöjen koski- ja virtapaikat ja merkitsee ne TE-keskuksissa (maaseutuelinkeinopiirissä) nähtävillä oleviin karttoihin.
Asiassa on A:n ja todistaja C:n hovioikeuden pääkäsittelyssä esittämien kertomusten, A:n piirroksen sekä esitettyjen karttapiirrosten perusteella riidatonta, että A on (18.8.2002) Ivalojoella Vaskijoensuun alapuolella C:n ollessa lähestymässä kumiveneellä hänen leiripaikkaansa ryhtynyt kelaamaan rantavedessä noin 10 - 20 metrin päässä leiripaikasta vapaana lojuvaa harrilaudan selkäsiimaa sisään. Harrilauta on kelauksesta johtuen liikkunut ensin ylävirtaan ja sitten alavirtaan, ja se on C:n saapuessa paikalle ollut noin 20 metrin päässä rannasta. C on tuolloin ollut lähimmillään ehkä noin 10 metrin päässä harrilaudasta.
Hovioikeus katsoo, että A:n suorittamaa harrilaudan sisään kelaamista on pidettävä kalastusasetuksen 12 §:n 2 momentissa tarkoitettuna kiellettynä kalastustapana. Asiassa on siten vielä kysymys siitä, onko kyseinen A:n käyttämä kalastuspaikka ollut kalastuslain 8 §:ssä ja -asetuksen 12 §:n 2 momentissa tarkoitettu koski- tai virtapaikka.
A on kiistänyt, että tapahtuma-aikaan kyseisessä kohdassa joessa olisi ollut sellainen virta, että harrilaudan käyttäminen olisi ollut kiellettyä. C:n kertomuksen mukaan joen virtaus on ollut sellaista, että harrilaudan käyttö on ollut kiellettyä.
Todistajana kuullun F:n kertomuksesta ilmenee Lapin ympäristökeskuksen suorittaneen (30.7.2004) todisteena esitetyn lausunnon (3.8.2004) ja sen liitteiden mukaisesti B:n pyynnöstä veden virtausmittaustutkimuksia Ivalojoella Vaskijoensuun alueella. Mittauspisteet eivät ole olleet aivan samassa paikassa, missä kalastusrikkomuksen oli oletettu tapahtuneen. Mittaushet-
kellä Ivalojoessa oli ollut vettä noin 10 senttimetriä enemmän kuin mainitun vertailuaineistona olleen Pajakosken mittauspisteessä (18.8.2002). Kysei-seltä alueelta veden virtausnopeuden keskiarvoksi oli saatu 0,5 metriä sekunnissa, mitä oli pidettävä selkeänä virta-alueena. Veden virtausnopeuteen vaikuttivat veden korkeus ja kaltevuuden vaihtelut, joen uoman pohjan muoto ja pohjakivet, tuuli ja tulva-aikoina rantojen vyörymiset sekä hiekan kulkeutuminen. Veden virtaukset vaihtelivat Lapissa myös eri vuosina ja vuodenaikoina, ja tulva-aikoina erot saattoivat olla suuria.
A:n ja C:n käsitykset siitä, onko joen virtaus tapahtumapaikalla ollut sellainen, että sitä voidaan pitää kalastusasetuksen 12 §:n 2 momentissa tarkoitettuna virtapaikkana, ovat ristiriitaiset. Hovioikeus toteaa, että pelkästään C:n kertomus ei osoita, että joen virtausta tapahtumapaikalla voitaisiin pitää mainitussa asetuksessa tarkoitettuna virtapaikkana.
Todistajana kuultu E on kertonut harrilaudan ja plaanarin samankaltaisuudesta ja eroista, eikä hänellä ole ollut omakohtaisia havaintoja tapahtumista, joten hänen kertomuksellaan ei ole merkitystä arvioitaessa A:n syyllisyyttä.
Lapin ympäristökeskuksen lausunnosta 3.8.2004 ja sen liitteistä ilmenevät mittaustulokset on otettu lähes kaksi vuotta myöhemmin kuin epäilty kalastusrikkomus on tapahtunut. Vesi on tuolloin ollut Pajakosken mittauspis-teessä 10 senttimetriä korkeammalla kuin tapahtuma-aikaan, joten mittaustuloksille ei voida antaa merkitystä arvioitaessa Ivalojoen virtausta tapahtuma-aikaan Vaskijoensuun alapuolella. Niinikään hovioikeudessa todisteina esitetyillä B:n heinäkuussa 2004 kuvaamalla VHS-videotallenteella ja A:n marraskuussa 2004 kuvaamalla VHS-videotallenteella, jotka kumpikin on otettu hieman eri kohdasta joesta ja myös noin kaksi vuotta myöhemmin kuin epäilty kalastusrikkomus on tapahtunut, ei voida varmasti osoittaa olosuhteita tapahtumahetkellä.
Esitetyn selvityksen mukaan Lapissa jokien virtaamavaihtelut ovat suurempia kuin muualla Suomessa ja vesistöjen virta- ja suvantopaikkojen välinen harkinnallinen raja vaihtaa paikkaa joessa koko ajan. Lapin joille on tyypil-listä voimakas ja korkea tulva, joka muokkaa jokirantoja usean metrin vaihtelulla ja jääpadot ja -telit saattavat muokata rantoja vieden mennessään muun muassa pensaita ja puita.
Hovioikeus toteaa, ettei C:n kertomuksesta, mittaustuloksista tai mainituista VHS-videotallenteista voida tehdä varmoja päätelmiä siitä, minkälainen veden virtaus on Ivalojoella Vaskijoensuun alapuolella ollut tapahtuma-aikaan. Edellä mainittu huomioon ottaen asiassa on siten jäänyt epäselväksi, onko A:n käyttämä kalastuspaikka tapahtuma-aikaan ollut kalastusasetuksen 12 §:n 2 momentissa tarkoitettu virtapaikka. Syyte kalastusrikkomuksesta on käräjäoikeuden toteamin tavoin hylättävä.
Oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa
Koska B hävisi muutoksenhakemuksensa, sen oli korvattava A:lle hänen kohtuulliset asianosaiskulunsa hovioikeudessa 669,60 euroa ja oikeusavun omavastuuosuus 75 prosenttia 1 408,50 euroa eli yhteensä 2 078,10 euroa.
Käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.
Lainvoimaisuustiedot:
Lainvoimainen
Päivitetty 19.4.2005