06.10.1970 670J0009

Päätös - Välitön oikeusvaikutus - Yksilön oikeus - Liikevaihto - Arvonlisävero - Verotus - Kielto - Voimaantulo - Menettely - Ennakkoratkaisu - EY:n tuomioistuin - Toimivalta - Lainsäädännön yhdenmukaistaminen

Alkuperäinen ratkaisu

EY:N TUOMIOISTUIMEN RATKAISU 6.10.1970. Franz Grad vs. Finanzamt
Traustein. Münchenin Finanzgerichtin kysymykset neuvoston 13 päivänä
toukokuuta 1965 tekemän päätöksen 4 artiklan ja liikevaihtoveroja
koskevan neuvoston ensimmäisen direktiivin 1 artiklan tulkinnasta.
Tapaus 9/70.

OIKEUSKYSYMYS: Kansallinen tuomioistuin kysyi EY:n tuomioistuimelta,
onko neuvoston 13 päivänä toukokuuta 1965 tekemän päätöksen 4
artiklalla välitön oikeusvaikutus yhdessä neuvoston 11 päivä huhtikuuta
1967 antaman ensimmäisen direktiivin 1 artiklan kanssa.
ETY:n perustamissopimuksen 189 artiklan nojalla päätös velvoittaa
kaikilta osiltaan niitä, joille se on osoitettu. Artiklassa todetaan
myös, että direktiivi velvoittaa saavutettavaan tulokseen
nähden jokaista jäsenvaltiota, jolle se on osoitettu, mutta jättää
kansallisten viranomaisten valittavaksi muodon ja keinot.
Asetukset ovat ETY:n perustamissopimuksen 189 artiklan nojalla
suoraan sovellettavia ja ne ovat luonteeltaan sellaisia, että
niillä on välitön oikeusvaikutus. Tämä ei kuitenkaan merkitse, etteikö
myös muilla artiklassa mainituilla toimenpiteillä voisi olla
vastaavia vaikutuksia.

EY:n tuomioistuimen mielestä se, että henkilöille, joille päätös
on osoitettu, ei anneta mahdollisuutta vedota päätöksessä asetettuun
velvoitteeseen, on ristiriidassa päätöksille ETY:n perustamissopimuksen
189 artiklassa annetun sitovan vaikutuksen kanssa.
Näin on erityisesti esimerkiksi tapauksissa, joissa yhteisön toimielimet
ovat päätöksellä asettaneet jäsenvaltiolle tai kaikille
jäsenvaltioille velvollisuuden toimia tietyllä tavalla. Päätöksen
tehokkuus heikentyy, jos valtion kansalaiset eivät voi vedota siihen
tuomioistuimissa ja jos kansalliset tuomioistuimet eivät voi
ottaa sitä huomioon osana yhteisön oikeutta.

Vaikka päätöksen vaikutukset eivät voi olla identtisiä asetuksen
sisältämien säännösten kanssa, tämä eroavuus ei sulje pois mahdollisuutta,
että päätöksellä saattaa olla sama seuraus kuin asetuksen
suoraan sovellettavalla säännöksellä, nimittäin yksilön oikeus
saattaa toimenpide tuomioistuimen käsiteltäväksi. Siksi kussakin
yksittäistapauksessa on arvioitava, onko säännöksen luonne, tausta
ja sanamuoto sellainen, että se saattaa luoda välittömän oikeusvaikutuksen
henkilön, jolle päätös on osoitettu, ja kolmannen
osapuolen välisessä oikeussuhteessa.

Neuvoston päätöksen 4 artiklan 2 kohta, jossa kielletään jäsenvaltioita
soveltamasta yhteistä liikevaihtoverojärjestelmää rinnakkain
erityisverojärjestelmien kanssa, saattaa yhdessä neuvoston
11 päivänä huhtikuuta 1967 antaman direktiivin kanssa luoda välittömiä
oikeusvaikutuksia jäsenvaltioiden ja niiden toimivallan
alaisten henkilöiden välisissä oikeussuhteissa ja antaa henkilöille
oikeuden vedota säännöksiin kansallisessa tuomioistuimessa.
Kielto soveltaa yhteistä liikevaihtoverojärjestelmää rinnakkain
erityisverojärjestelmien kanssa tuli voimaan 1.1.1972.
EY:n tuomioistuimen tehtävänä ei ole ETY:n perustamissopimuksen
177 artiklan mukaisessa menettelyssä arvioida yhteisön oikeuden
kannalta jäsenvaltion hyväksymän toimenpiteen piirteitä. Toisaalta
sen toimivaltaan kuuluu tulkita olennaisia yhteisön oikeuden säännöksiä
varmistaakseen, että kansallinen tuomioistuin tulkitsee
niitä oikein käsiteltävänä olevaan toimenpiteeseen.

RATKAISU:
(1) Neuvoston 13 päivänä toukokuuta 1965 tekemän päätöksen 4 artiklan
2 kohdalla, jossa kielletään jäsenvaltioita soveltamasta
yhteistä arvonlisäverojärjestelmää rinnakkain muiden korvaavien
verojen kanssa, yhdessä neuvoston 11 päivänä huhtikuuta 1967 ja 9
päivänä joulukuuta 1969 antamien direktiivien kanssa, saattaa olla
välitön oikeusvaikutus jäsenvaltioiden, joille päätös on osoitettu,
ja niiden toimivallan alaisten henkilöiden välisissä oikeussuhteissa.
Säädökset luovat henkilöille oikeuksia, joihin voidaan
vedota kansallisissa tuomioistuimissa.
(2) Yhteisen liikevaihtoverojärjestelmän kanssa rinnakkain sovellettavien
erityisverojen soveltamisen kielto on voimassa 1 päivänä
tammikuuta 1972 lähtien.
(3) Finanzgerichtin kuvaama vero, jota ei peritä liiketapahtumista,
vaan ainoastaan tavaroiden tiekuljetuksesta ja joka perustuu
rahdin painoluokitukseen tonneina/kilometreinä, ei vastaa liikevaihtoveron
tavanomaista muotoa 13 päivänä toukokuuta 1965 tehdyn
päätöksen 4 artiklan 2 kohdan merkityksessä.

TOSISEIKAT: Pääkäsittelyn kantaja Grad on tavaraliikenteen harjoittaja.
Hänen toimipaikkansa on Itävallassa. Grad oli saanut
Schwarzbachin moottoritietullivirastolta (Autobahn Customs Office)
ilmoituksen tavaran kuljetukseen liittyvän veron perimisestä. Grad
oli vuonna 1969 kuljettanut säilykehedelmiä Hampurista Linziin
Itävallassa rekisteröidyllä autollaan. Vero perustui Saksan tiekuljetusten
verotusta koskevaan lainsäädäntöön (Gesetz über die
Besteuerung des Strassengüterverkehrs). Tämä laki ja muita lakeja
saatettiin voimaan nk. "Leben Plan" suunnitelman yhteydessä, jonka
tarkoituksena oli mm. tieturvallisuuden lisääminen ja Saksan valtion
rautateiden talouden kohentaminen. Laissa säädetään, että
kansainvälistä tavaraliikennettä ja Saksan sisäistä tavaraliikennettä
koskeva vero määrätään kuljetetun tavaran painon ja matkan
pituuden perusteella. Meritse tapahtuvassa kuljetuksessa otettiin
ainoastaan huomioon matkat, jotka ylittivät 170 kilometriä.
Grad väitti alioikeudessa (Finanzgericht), että peritty vero oli
ristiriidassa neuvoston päätöksen 65/271/ETY 4 artiklan kanssa ja
kieltäytyi maksamasta sitä. Hän katsoi, että tiekuljetuksia koskeva
verolainsäädäntö oli mitätön ja se oli kumottava.

JULKISASIAMIEHEN LAUSUNTO:
(1) Jäsenvaltioille osoitetut yhteisön toimielinten päätökset
saattavat sisältää säännöksiä, joilla on välitön oikeusvaikutus
jäsenvaltioiden ja yksilöiden välisissä oikeussuhteissa. Ne saattavat
luoda yksilöille oikeuksia, joita jäsenvaltioiden tuomioistuinten
on suojeltava.
(2) Neuvoston 13 päivänä toukokuuta 1965 tekemän päätöksen 4 artiklan
2 kohta sisältää selkeän kiellon, jonka noudattaminen ei
ole riippuvainen myöhemmistä yhteisönoikeudellisista toimenpiteistä.
Erityisverojen käyttöönottoa koskeva kielto on voimassa 1
päivänä tammikuuta 1972 lähtien.
(3) Ainoastaan ne verot, joihin sisältyy liikevaihtoveron erityispiirteitä,
ovat erityisiä veroja, joita peritään tavaroiden kuljetuksesta
liikevaihtoveron sijaan.
(4) ETY:n perustamissopimuksen 5 artiklan 2 kohta yhdessä 74 artiklan
ja neuvoston 13 päivänä toukokuuta 1965 tekemän päätöksen 4
artiklan ja neuvoston 11 päivänä huhtikuuta 1967 antaman direktiivin
ja komission 31 päivänä tammikuuta 1968 antamien suositusten
kanssa eivät luo välittömiä oikeusvaikutuksia jäsenvaltion ja
yksilön välisissä oikeussuhteissa, joihin yksilöt voisivat vedota
kansallisissa tuomioistuimissa.
(5) Tavaroiden kuljetukseen liittyvät verot saattavat olla edellytyksiä
ETY:n perustamissopimuksen 80 artiklan merkityksessä. Tätä
artiklaa sovelletaan kuitenkin ainoastaan, kun tavoitteena on
suosia kuljetusten käyttäjiä, eikä tilanteissa, joissa niillä on
tarkoitus suosia muita liikenteenharjoittajia.
(6) ETY:n perustamissopimuksen 92 artikla soveltuu myös liikenteen
alaan. Tämä tukisäännös ei kuitenkaan kata jäsenvaltion tietyille
kuljetusliikkeille myöntämää välillistä tukea kilpailevilta kuljetusliikkeiltä
perittävien verojen muodossa.
Julkisasiamies katsoi, ettei hänen tarvitse vastata ETY:n perustamissopimuksen
80 ja 92 artiklaan liittyviin kysymyksiin, koska
nämä säännökset on erehdyksessä otettu esiin. Kansallisten tuomioistuinten
on päätettävä oikeudenkäyntikuluista.

VASTAAVAT MÄÄRÄYKSET ETA-SOPIMUKSESSA:
ETY:n perustamissop. 189 artikla vastaa ETA-sopimuksen 7 artiklaa.
ETY:n perustamissop. 177 artikla vastaa EFTA:n valvontaviranomaisen
ja tuomioistuimen perustamista koskevan sopimuksen 34 artiklaa.

EY:N LAINSÄÄDÄNTÖ, JOTA TUOMIOISTUIN TULKINNUT:
365D0271 157E189
367L0227 157E177
369L0463 157E075
EY:N TUOMIOISTUIMEN RATKAISUT, JOISSA TUOMIOISTUIN VIITANNUT
RATKAISUUN 9/70:
685J0249 689J0100
687J0187 691J0156
------------------------------------------------------------
SELOSTE VALMISTETTU: 30.9.1994
HELSINGIN YLIOPISTON KANSAINVÄLISEN TALOUSOIKEUDEN INSTITUUTTI/BB

Finlex ® on oikeusministeriön omistama oikeudellisen aineiston julkinen ja maksuton Internet-palvelu.
Finlexin sisällön tuottaa ja sitä ylläpitää Edita Publishing Oy. Oikeusministeriö tai Edita eivät vastaa tietokantojen sisällössä mahdollisesti esiintyvistä virheistä, niiden käytöstä käyttäjälle aiheutuvista välittömistä tai välillisistä vahingoista tai Internet-tietoverkossa esiintyvistä käyttökatkoista tai muista häiriöistä.