Asetus niistä perusteista, joita on noudatettava määrättäessä työväen tapaturma- vakuutuksesta 18 päivänä elokuuta 1917 annetun asetuksen mukaan työkyvyttömyysastetta sekä elatusapua ja vuotuista vahingonkorvausta.
- Säädöksen tyyppi
- Asetus
- Antopäivä
- Ajantasaistettu säädös
- 120-028/1917
Alkuperäisen säädöksen teksti
Alkuperäisten säädösten teksteihin ei päivitetä säädösmuutoksia eikä tehdä oikaisuja. Muutokset ja oikaisut on huomioitu ajantasaistetuissa säädöksissä. Oikaisut näkyvät myös säädöskokoelman pdf-versioissa.
Suomen Senaatti on, Sosialitoimituskunnan esittelyssä, työväen tapaturmavakuutuksesta 18 päivänä elokuuta 1917 annetun asetuksen 46 §:n johdosta ja kumoten 9 päivänä joulukuuta 1897 annetun julistuksen niistä perusteista, joiden mukaan invaliditeettiaste on arvioitava sovellettaessa 5 päivänä joulukuuta 1895 annettua lakia työnantajan vastuunalaisuudesta työntekijää kohtaavasta ruumiinvammasta, hyväksynyt ja vahvistanut seuraavat määräykset asetuksen soveltamisesta työkyvyttömyysastetta sekä elatusapua ja vuotuista vahingonkorvausta määrättäessä:
1 §.
Kun luonnossa annettava palkkaetu, työväen tapaturmavakuutusasetuksen 20 §:n mukaan, arvioidaan rahaksi, on paikkakunnan keskihinnan määräämiseksi otettava huomioon vastaavat hinnat sen vuoden aikana, joka loppui päivää ennen tapaturmaa.
2 §.
Kun on arvioitava, missä määrin työntekijää kohdanneen tapaturman aiheuttama ruumiinvamma on vähentänyt työntekijän työkykyä, on otettava huomioon ruumiinvamman laatu, sen vaikutus vahingoittuneen työntekijän ansaitsemiskykyyn yleensä sekä hänen ammatissaan ehkä tarpeelliseen erityiseen taitoon ja hänen ajatus-, huomio-, liikkumis-, voimanponnistus- y. m. kykyihinsä ynnä vahingoittuneen ikä ja sukupuoli.
3 §.
Ennenkuin tapaturman aiheuttama ruumiinvamma on parantunut, ei kuitenkaan kauemmin kuin satakaksikymmentä päivää tapaturman jälkeen, tapaturmapäivää lukuun ottamatta, on vahingoittunut katsottava ohimenevästi täydelleen työkyvyttömäksi, jos hän ruumiinvammansa johdosta ei voi toimittaa tavallista työtään.
Jos hän saattaa osaksi toimittaa sitä tahi samanlaatuista työtä, on hänen työkykynsä katsottava vähentyneeksi, ja vähentymisprosentti harkinnan mukaan määrättävä, ottamalla huomioon 2 §:ssä olevat perusteet.
4 §.
Vahingoittuneen työntekijän katsotaan pysyvästi menettäneen työkykynsä täydelleen, jos hän tapaturman seurauksena on menettänyt henkiset tahi ruumiilliset voimansa tahi liikkumiskykynsä siten, että hänen sen kautta on käynyt mahdottomaksi elättää itseänsä sellaisella työllä, jota hänen entiseen työhönsä ja kehitykseensä nähden katsotaan voitavan häneltä vaatia. Tähän luetaan, vahingoittuneen ammattiin katsomatta, ne tapaukset, jolloin vahingoittunut on menettänyt molempien silmien näkövoiman, molemmat kädet, molemmat jalat, toisen käden ja toisen jalan, taikka milloin edellä mainitut ruumiin osat ovat kokonaan kadottaneet toimintakykynsä, ja myöskin milloin vahingoittunut on joutunut parantumattomasti mielenvikaiseksi.
5 §.
Jos työntekijän työkyky on, häntä kohdanneen tapaturman vaikutuksesta, pysyvästi vähentynyt, on tämä väheneminen arvioitava kunkin tapauksen laadun mukaan, jolloin on, 2 §:ssä mainittuja yleisiä näkökohtia sovellettaessa, yleensä noudatettava Vakuutusneuvoston laadittavaa asteikkoa.
Jos mainitun asteikon prosenttimäärät, vahingoittuneen ammatin takia, ilmeisesti tuottaisivat hänelle kohtuuttoman alhaisen tai korkean vuotuisen vahingonkorvauksen, on tämä asianmukaisesti joko korotettava tahi alennettava.
Milloin vahingoittunut on menettänyt useampia jäseniä tai jäsenten osia taikka aistikykyjä, on työkyvyn väheneminen arvioitava vastaavien prosenttimäärien summaksi, ei kuitenkaan, jos on menetetty jonkun jäsenen osia, suuremmaksi kuin koko jäsenen menettämisestä eikä, kun useampia jäseniä on kokonaan tai osaksi menetetty, suuremmaksi kuin täydestä työkyvyttömyydestä.
Nuoremman henkilön työkyvyn väheneminen on, toisiaan muuten vastaavissa tapauksissa, katsottava yleensä pienemmäksi kuin vanhemman ja naisen suuremmaksi kuin miehen.
6 §.
Jos vahingoittunut työntekijä jo varhemmin on, häntä työssä ennen kohdanneen tapaturman johdosta, menettänyt jonkun osan uudelleen vahingoittuneesta jäsenestä tahi sen käyttökelpoisuudesta ja on tämän ruumiinvamman johdosta saanut vuotuista vahingonkorvausta, on työkyvyttömyysastetta määrättäessä otettava huomioon jo ennen oleva työkyvyttömyys.
7 §.
Milloin on syytä olettaa, että vahingoittuneen työkyky jonkun vuoden kuluttua tulee huomattavasti muuttumaan, on vahingonkorvaus aluksi määrättävä määräajaksi, enintään viideksi vuodeksi.
Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot.
Helsingissä, 28 päivänä joulukuuta 1917.
Suomen Senaatti: P. E. SVINHUFVUD. E. N. SETÄLÄ. KYÖSTI KALLIO. JALMAR CASTRÉN. ONNI TALAS. ARTHUR CASTRÉN. HEIKKI RENVALL. JUHANI ARAJÄRVI. ALEXANDER FREY. E. Y. PEHKONEN. O. W. LOUHIVUORI. Niilo A. Mannio.