22.6.2015

Päätös, josta valitetaan

Helsingin hallinto-oikeus 28.10.2013 nro 13/1285/3

Asian vaiheet

Maahanmuuttovirasto on esittänyt Italialle 3.7.2013 vastaanottopyynnön Nigerian kansalaisten A:n ja hänen lapsensa B:n (asiakasnumerot --- ja ---) osalta vastuunmäärittämisasetuksen (neuvoston asetus n:o 343/2003) 9 artiklan 1 tai 3 kohtien nojalla. Italian viranomaiset ovat hyväksyneet Maahanmuuttoviraston pyynnön 10.7.2013 vastuunmäärittämisasetuksen 9 artiklan 1 kohdan nojalla.

Maahanmuuttovirasto on päätöksellään 22.7.2013 jättänyt A:n ja hänen lapsensa kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen tutkimatta ja hylännyt heidän oleskelulupaa koskevan hakemuksensa Lisäksi virasto on päättänyt käännyttää heidät Italiaan.

Maahanmuuttovirasto on perustellut päätöstään muun ohella seuraavasti:

A on saapunut lapsensa kanssa Suomeen Italiasta, missä heillä on jatkuvat oleskeluluvat. Italia on myöntänyt molemmille 12.11.2012 oleskelulupakortit. Vastuunmäärittämisasetuksen mukaan Italia on vastuussa heidän turvapaikkahakemuksensa käsittelystä. Koska vastuunmäärittämisasetuksen 3 artiklan 1 kohdan mukaan vain yksi ainoa jäsenvaltio tutkii turvapaikkahakemuksen ja koska Italia on vastuussa turvapaikkahakemuksen käsittelystä, ei hakemusta ole tutkittu aineellisesti Suomessa. A voi esittää turvapaikka-asian todistusaineiston Italian viranomaisille, joiden velvollisuutena on selvittää ja arvioida tilanne ja turvapaikan tarve suhteessa kotimaahan Nigeriaan.

Maahanmuuttovirasto ei ole ottanut hakemusta aineelliseen käsittelyyn Suomessa vastuunmäärittämisasetuksen 3 artiklan 2 kohdan nojalla. Yksityishenkilöiden taholta mahdollisesti tulevan uhan johdosta A:n tulee kääntyä ensisijaisesti Italian poliisi- ja oikeusviranomaisten puoleen. Myös Suomessa maastapoistamisen järjestävä viranomainen voi A:n suostumuksella ilmoittaa etukäteen Italian vastaanottoviranomaisille tämän Italiassa mahdollisesti kokemasta uhasta ja tilanteesta pienen lapsen yksinhuoltajana.

Italiassa oleskeluluvan saaneena A:n tulee hankkia oleskelulupansa statuksen mukaiset palvelut Italian kansalaisten tavoin asuinpaikkakuntansa julkisista palveluista. Tarvittaessa apua voi hakea Italiassa toimivilta vapaaehtoisjärjestöiltä kuten Caritakselta, Punaiselta Ristiltä ja jesuiittojen ylläpitämiltä järjestöiltä.

Lapsen etu toteutuu parhaiten siinä, että hän saa kasvaa äitinsä hoidossa ja saa äidiltään kasvussaan ja kehityksessään ikänsä edellyttämää tukea ja ohjausta. A on kykenevä selviämään yksinhuoltajuudesta huolimatta vanhemman tehtävistä myös Italian olosuhteissa Italian viranomaisten avustuksella.

Asiassa ei ole ilmennyt perusteita oleskeluluvan myöntämiseksi. Maassa oleskelun jatkaminen edellyttäisi oleskelulupaa, jota ei ole myönnetty.

Maahanmuuttovirasto on käännyttämisestä päättäessään ottanut huomioon kaikki asiaan vaikuttavat seikat ja olosuhteet kokonaisuudessaan. Maahanmuuttovirasto on katsonut, että A ja hänen lapsensa voidaan käännyttää Italiaan ilman, että he voivat joutua siellä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklassa tarkoitetun taikka perustuslain 9 §:n 4 momentissa tai ulkomaalaislain 147 §:ssä tarkoitetun kohtelun kohteeksi tai että heidät voitaisiin lähettää sieltä sellaiselle alueelle.

Hallinto-oikeuden ratkaisu

Helsingin hallinto-oikeus on valituksenalaisella päätöksellään A:n ja hänen lapsensa valituksesta kumonnut Maahanmuuttoviraston päätöksen ja palauttanut asian Maahanmuuttovirastolle uudelleen käsiteltäväksi.

Hallinto-oikeus on perustellut päätöstään seuraavasti:

Valittajat ovat esittäneet selvitystä olosuhteista, joihin he Italiaan palautettuina joutuvat.

Italian turvapaikanhakijoiden määristä ja vastaanottokeskusten tilanteesta saatavissa olevan ajantasaisen maatietouden perusteella valittajien on katsottava olevan haavoittuvassa asemassa suhteessa Italiaan ja käännyttämisen saattavan aiheuttaa valittajien joutumisen ulkomaalaislain 147 §:ssä tarkoitetun ihmisarvoa loukkaavan kohtelun kohteeksi. Kun otetaan huomioon myös lapsen etu, käännytys on ulkomaalaislain 6 §:n ja 146 §:n nojalla kumottava ja valittajien turvapaikkahakemus tutkittava aineellisesti Suomessa.

Asian on ratkaissut hallinto-oikeuden jäsen Reija Suni. Esittelijä Markku Alanko.

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

Maahanmuuttovirasto on pyytänyt lupaa valittaa hallinto-oikeuden päätöksestä sekä vaatinut, että hallinto-oikeuden päätös kumotaan ja Maahanmuuttoviraston päätös saatetaan voimaan.

Maahanmuuttovirasto on todennut, että Italia on yksi merkittävimmistä niin sanottujen Dublin-palautusten kohdevaltioista Suomen kannalta. Lisäksi Maahanmuuttovirasto on perustellut vaatimuksiaan muun ohella seuraavasti:

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu tarvitaan ensisijaisesti siitä, missä tilanteissa henkilön siirtäminen neuvoston asetuksen 343/2003 ( vastuunmäärittämisasetus ) mukaisesti hakemuksen käsittelystä vastuussa olevaan jäsenvaltioon, tässä tapauksessa Italiaan, turvapaikkahakemuksen käsittelyä varten, voisi aiheuttaa sen kaltaisen henkilön perusoikeuksien loukkaukseen, että häntä ei voitaisi ulkomaalaislain 147 §:n palautuskiellon takia siirtää turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastuussa olevaan valtioon.

Vastuunmäärittämisasetuksen 3 artiklassa todetaan jäsenvaltioita velvoittavalla sanamuodolla, että turvapaikkahakemuksen käsittelee vain yksi ainoa jäsenvaltio ja tämä jäsenvaltio on se, joka III luvussa esitettyjen perusteiden mukaisesti on vastuussa hakemuksen käsittelystä. Asetus ei siten anna jäsenvaltioille harkintavaltaa sen suhteen, mikä valtio on toimivaltainen käsittelemään hakemuksen eikä harkintavaltaa, soveltaako se vastuunmäärittämisasetusta määrittäessään toimivaltaisen jäsenvaltion. Ainoa jäsenvaltiolle harkintavaltaa antava artikla on 3 artiklan 2 kohta, eikä Maahanmuuttovirasto ole käyttänyt tätä harkintavaltaansa päätöksessään. Vastuunmäärittämisasetus ei anna yksilöille oikeuksia, vaan järjestää jäsenvaltioiden välisiä suhteita, eikä turvapaikanhakija siten voi vaatia 3 artiklan 2 kohdan soveltamista kohdallaan.

Asiassa olennainen kysymys on arvioida johtaako Maahanmuuttoviraston päätös A:n ja hänen lapsensa joutumiseen ulkomaalaislain 147 §:ssä tarkoitetun ihmisarvoa loukkaavan kohtelun kohteeksi, kuten Helsingin hallinto-oikeus on todennut. Ulkomaalaislain 147 §:n ihmisarvoa loukkaavan kohtelun käsitteen perustana on Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artikla, jossa todetaan, ettei ketään ei saa kiduttaa, eikä kohdella tai rangaista epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla. Euroopan unionin perusoikeuskirjan 4 artiklassa todetaan saman oikeuden kuuluvan unionin tunnustamiin oikeuksiin. Perusoikeuskirjan 52 artiklan 3 kohdan mukaan siltä osin kuin perusoikeuskirjan oikeudet vastaavat ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyssä yleissopimuksessa taattuja oikeuksia, niiden merkitys ja ulottuvuus ovat samat kuin mainitussa yleissopimuksessa. Koska ihmisoikeussopimuksen 3 artikla ja perusoikeuskirjan 4 artikla ovat sanamuodoltaan identtiset, niin niillä on katsottava olevan sama merkitys ja ulottuvuus. Näin ollen arvioitaessa perusoikeuskirjan 4 artiklan loukkaamisen vaaraa, on otettava huomioon ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö koskien sopimuksen 3 artiklaa. Tällä oikeuskäytännöllä on huomattavan suuri painoarvo kun otetaan huomioon sekin, että unionin tuomioistuimella on toimivalta antaa ennakkoratkaisuja vain unionin oikeuden tulkinnasta ja pätevyydestä eikä soveltaa unionin oikeutta yksittäistapaukseen.

Asiassa C-411/10 M.S.S. v. Belgia ja Kreikka antamassaan tuomiossa unionin tuomioistuin on määrittänyt selkeät kriteerit sille, milloin jäsenvaltiolle syntyy velvollisuus jatkaa vastuuperusteiden selvittämistä, ellei se käytä vastuunmäärittämisasetuksen 3 artiklan 2 kohdan nojalla harkintavaltaansa käsitellä hakemus itse. Tuomiossa on asetettu kaksi edellytystä sen arvioimiselle onko kyse kuvatunlaisesta tilanteesta: aineellinen edellytys ja näyttöä koskeva edellytys.

Aineellinen edellytys on, että jäsenvaltion turvapaikkamenettelyssä ja turvapaikanhakijoiden vastaanotto-olosuhteissa on oltava systeemisiä puutteita. Kyse ei siten voi olla yksittäistä hakijaa koskevasta tilanteesta, vaan systeemisistä puutteista, joiden tulee olla nimenomaan turvapaikkamenettelyssä ja turvapaikanhakijoiden vastaanotto-olosuhteissa. Unionin tuomioistuin ei velvoittanut asiaa käsittelevää jäsenvaltiota arvioimaan vastaanottavan valtion yleistä terveydenhoito- tai sosiaaliturvajärjestelmää. Tuomioistuin asetti aineelliselle kriteerilIe myös vähimmäistason, jonka mukaan ei olisi vastuunmäärittämisasetuksen tavoitteiden ja järjestelmän mukaista, että vähäisinkin direktiivien 2003/9, 2004/83 tai 2005/85 rikkominen riittäisi estämään turvapaikanhakijan siirtämiseen tavallisesti toimivaltaiseen jäsenvaltioon. Jos jokaisesta näiden direktiivien yksittäisten säännösten rikkomisesta, johon toimivaltainen jäsenvaltio syyllistyy, pitäisi seurata se, että jäsenvaltio, jossa turvapaikkahakemus on tehty, ei voisi siirtää hakijaa kyseiseen ensimmäiseen valtioon, tämä vaikuttaisi niin, että vastuunmäärittämisasetuksen III luvussa mainittuihin toimivaltaisen jäsenvaltion määrittelyperusteisiin lisättäisiin uusi poissulkemisperuste, jonka mukaan sen, että jokin jäsenvaltio syyllistyisi edellä mainittujen direktiivien sääntöjen vähäiseen rikkomiseen, vaikutuksena voisi olla jäsenvaltion vapautuminen edellä mainitun asetuksen mukaisista velvoitteista. Tällainen seuraus tekisi kyseisten velvoitteiden sisällön tyhjäksi ja vaarantaisi unionissa jätetyn turvapaikkahakemuksen käsittelemiseen toimivaltaisen jäsenvaltion nopean määrittämisen tavoitteen (C-411/10, kohdat 84 - 85).

Unionin tuomioistuin on pitänyt näyttöä koskevaa edellytystä täyttyneenä silloin, kun jäsenvaltiot eivät voi olla tietämättömiä systeemisistä puutteista. Maahanmuuttoviraston näkemys näyttöä koskevan edellytyksen tulkinnasta on sama kuin tuomioistuimen julkisasiamiehen 18.4.2013 asiassa C-4/11 antamassaan ratkaisuehdotuksessa esittämä analyysi. Julkisasiamies on katsonut, ettei vastuunmäärittämisasetuksen perustana olevaa jäsenvaltioiden keskinäisen luottamuksen periaatetta saada kyseenalaistaa tarkastelemalla systemaattisesti kussakin turvapaikkahakemusmenettelyssä, täyttävätkö muut jäsenvaltiot yhteisen eurooppalaisen turvapaikkajärjestelmän mukaiset velvollisuutensa. Näyttövaatimus on asetettu tasolle, jossa on yleisesti tullut tunnetuksi, ettei turvapaikanhakijoita voi siirtää asianomaiseen jäsenvaltioon. Tällaisen tilanteen olemassaolo voidaan päätellä UNHCR:ltä, Kansainväliseltä Punaiselta Ristiltä ja komissiolta saatavista tiedoista sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä. Tilanteen olemassa olon arvioinnissa voidaan ottaa huomioon myös muiden luotettavien ja objektiivisten tahojen laatimat ja yleisesti tiedossa olevat raportit.

UNHCR on julkaissut heinäkuussa 2012 Italian turvapaikkamenettelyä ja turvapaikanhakijoiden vastaanottoa koskevan raportin ja suosituksia sekä heinäkuussa 2013 päivityksen kyseiseen raporttiin. Huomionarvoista on, ettei UNHCR raporteissaan ole suositellut Dublin palautusten keskeyttämistä Italiaan, kuten se on tehnyt aiemmin Kreikan osalta vuosina 2009 ja 2011 (UNHCR recommendations on important aspects of refugee protection in Italy, July 2012 ja July 2013).

Pysyvän oleskeluluvan saanut kolmannen maan kansalainen saa Italiassa samat oikeudet ja velvollisuudet kuin Italian kansalainen, pois lukien kansalaisuuteen kuuluvat oikeudet. Henkilöllä on yhtäläiset oikeudet julkisiin peruspalveluihin kuin Italian kansalaisillakin. Oikeus perusterveydenhuoltoon on perustuslaillinen oikeus. Se on sidottu henkilön asuinpaikkaan, mikä edellyttää rekisteröitymistä väestötietojärjestelmään. Väestötietojärjestelmään rekisteröitymisen edellytykset ovat yli kolmen kuukauden oleskelulupa, voimassa oleva passi, verotuskoodi ja siviilistatusta koskevat asiakirjat. Perusterveydenhoidosta vastaavat paikalliset terveyskeskukset ja terveysvakuutuksen saadakseen henkilön on kirjauduttava terveysvakuutusjärjestelmään terveyskeskuksessa. Myös työntekijän oikeus sosiaaliturvaan on perustuslaissa turvattu oikeus. Kaikki Italian alueella työskentelevät henkilöt on vakuutettu sosiaaliturvavakuutuksella, mikä oikeuttaa sosiaaliturvaan työttömyyden tai työkyvyttömyyden tilanteissa. Sosiaaliturva maksetaan joko kansallisen sosiaaliturvaviranomaisen (INPS) kautta tai kunnan kautta. Taloudellinen tilanne Italiassa on vaikuttanut sekä Italian kansalaisiin että ulkomaalaisiin, mikä on näkynyt myös julkisten palveluiden saatavuudessa. (Maahanmuuttovirasto: Italia/kolmannen maan kansalaisen saatavilla olevat julkiset palvelut 28.11.2013)

Ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on vuonna 2013 erityisesti ratkaisussaan Mohammed Hussein v. Alankomaat ja Italia analysoinut turvapaikanhakijoiden ja kansainvälistä suojelua saaneiden olosuhteita Italiassa ja ottanut kantaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan rikkomisen vaaraan. Tapauksessa oli kyse kahden pienen lapsen ja heidän yksinhuoltajaäitinsä käännyttämisestä Italiaan. Heille oli Italiassa myönnetty oleskelulupa toissijaisen suojelun perusteella. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisun mukaan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan rikkomisen vaaran on noustava vakavuudessaan riittävän korkealle tasolle ja tämä arvio on aina tehtävä tapauskohtaisesti (kohta 68). Arvioitaessa sitä, voisiko henkilön käännyttäminen johtaa 3 artiklan rikkomiseen, on otettava huomioon sekä yleinen tilanne käännytysmaassa että henkilön yksilölliset olosuhteet (kohta 69). Sopimusvaltioilla ei myöskään ole velvollisuutta tarjota henkilöille asuntoa tai taloudellista tukea, jotta he säilyttäisivät tietyn elämisen tason (kohta 70). Henkilön materiaalisten ja sosiaalisten elinolosuhteiden merkittävä huononeminen käännyttämisen johdosta ei sellaisenaan riko 3 artiklaa, jos asiassa ei ole poikkeuksellisen pakottavia humanitaarisia perusteita käännyttämistä vastaan. Tuomioistuin viittaa ratkaisussaan Italian olosuhteita koskevina lähteinä muun muassa UNHCR:n, Euroopan neuvoston ihmisoikeuskomissaarin sekä valtiollisten ja ei-valtiollisten järjestöjen raportteihin, jotka ovat yleisesti tiedossa myös Suomessa. Tuomioistuin katsoo kyseisten raporttien perusteella yksiselitteisesti, että vaikka Italian järjestelmässä on puutteita, kyse ei ole systeemisistä puutteista eikä tilanne ole verrattavissa esimerkiksi ratkaisussa M.S.S. vastaan Belgia ja Kreikka esitettyyn (kohta 78).

Maahanmuuttoviraston tiedossa ei ole, että Kansainvälinen Punainen Risti olisi antanut raporttia koskien Italian turvapaikkajärjestelmää tai turvapaikanhakijoiden vastaanotto-olosuhteita.

Euroopan komissio ei ole nostanut Italiaa vastaan jäsenyysvelvoitteiden laiminlyöntiä koskevaa kannetta direktiivien 2003/9/EY, 2004/83/EY tai 2005/85/EY osalta.

Eri kansalaisjärjestöt ja Euroopan Neuvoston ihmisoikeuskomissaari ovat julkaisseet raportteja Italian turvapaikkajärjestelmästä, mitkä myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on huomioinut edellä mainitussa ratkaisussaan Mohammed Hussein . Kyseiset raportit ovat yleisesti tiedossa.

Valituksenalaisessa asiassa on nimenomaan kyse tilanteesta, jossa henkilö on vedonnut elinolosuhteidensa heikentymiseen käännyttämispäätöksen seurauksena, kuten edellä selostetussa EIT:n ratkaisussa Mohammed Hussein .

A on asunut Italiassa yhdeksän vuotta, hänellä ja hänen lapsellaan on Italiaan pysyvä oleskelulupa sekä pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen asema. Hän on kertonut elättäneensä itsensä työskentelemällä ravintolassa, vanhainkodissa ja vaatetehtaassa. A:n oleskelulupakortista ilmenee hänen verokoodinsa. Perusteeksi sille, miksei Italia voisi käsitellä turvapaikkahakemusta, hän on poliisikuulustelussa ilmoittanut, ettei hänellä ja hänen lapsellaan ole töiden loputtua tulevaisuutta Italiassa. Syyksi Italiasta lähdölle A on kertonut sen, että hän oli kokenut uhkaa yksityishenkilöiden taholta vuonna 2005 sattuneiden tapahtumien vuoksi. Toinen syy lähtemiselle on ollut rahan puute, mitä pahensi lapsen syntyminen ja eroaminen aviomiehestä. A ei ole esittänyt, että häntä uhkaisi epäinhimillinen tai ihmisarvoa loukkaava kohtelu Italian viranomaisten taholta. A on poliisikuulustelussa ilmoittanut itsensä ja lapsensa olevan perusterveitä eikä asian myöhemmissä vaiheissa ole tullut esiin päinvastaista tietoa.

A on integroitunut Italian yhteiskuntaan ja elänyt normaalia elämää monen vuoden ajan Italiassa. A:n ja hänen lapsensa henkilökorteista ilmenee, että heidän kotikuntansa on Quarrata Pistoian maakunnassa. A:n pitkän laillisen oleskelun, työskentelyn, kuntaan rekisteröitymisen sekä saadun verotuskoodin perusteella on ilmeistä, että he ovat rekisteröityneet Italiassa myös sairausvakuutusjärjestelmään. Työskentelynsä perusteella A on Italiassa vakuutettu sosiaaliturvavakuutuksella ja siten hän on sosiaaliturvan piirissä, mikä kattaa myös työttömyyden tai työkyvyttömyyden. A ei ole tuonut esiin syitä siihen, miksei hän voisi taloudellisissa ja sosiaalisissa ongelmissaan kääntyä Italian julkisten palvelujen puoleen, mihin hänelle on oikeus. A ei menetä oikeuttaan näihin palveluihin sillä, että hän hakee Italiasta kansainvälistä suojelua suhteessa Nigeriaan.

A:n pitkän Italiassa oleskelun perusteella on myös oletettavaa, että hänelle on syntynyt sinne siteitä ja muita sosiaalisia kontakteja ja hänellä on siten Italiassa mahdollisuus saada tukea myös sitä kautta. A:n ja hänen lapsensa yksilöllisestä tilanteesta ei ole esitetty eikä ole muutoin tullut esiin sellaisia poikkeuksellisen pakottavia humanitaarisia perusteita, joita EIT tuomiossaan tarkoittaa. Yksityishenkilöiden taholta mahdollisesti kokemansa uhan johdosta A:n tulee ensisijaisesti kääntyä Italian poliisi- ja oikeusviranomaisten puoleen. Asiassa ei ole tullut esiin mitään sellaisia syitä, ettei hän voisi näin tehdä tai että Italian viranomaiset olisivat haluttomia tai kykenemättömiä puuttumaan asiaan.

Hallinto-oikeuden päätöksessä on korostettu lapsen etua 147 §:n loukkauksen arvioinnissa. Lapsen etuun on kiinnitettävä erityistä huomiota, kun arvioidaan 147 §:n ja ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan loukkaamisen vaaraa, mutta lapsen etu ei yksinään voi olla peruste katsoa, että asiassa on olemassa todellinen 3 artiklan loukkaamisen vaara muuta kuin poikkeuksellisesti. Lapsen etua arvioitaessa on erityisesti huomioitava turvallisuuteen, kehitykseen, terveyteen, hyvinvointiin ja sosiaaliseen kehitykseen liittyvät seikat. Lapsen etuna on ensisijaisesti olla yhdessä vanhempansa kanssa, joka pystyy parhaiten tarjoamaan hänelle hänen kasvussaan tarvitsemaansa hoitoa, tukea ja huolenpitoa.

Asiassa esille tulleen perusteella A on huolehtinut lapsestaan. Hän on hankkinut lapselleen kansallisen passin ja Italian henkilökortin, kotikunnan sekä oleskeluluvan ja näin ollen lapsi on Italian sosiaaliturvan ja terveydenhuollon piirissä. A on kyennyt tarjoamaan lapselleen turvallisen kasvuympäristön ja huolehtimaan lapsensa hyvinvoinnista. Lapsen isä asuu Italiassa, missä lapsen on myös helpointa tavata isäänsä. A:n Suomessa oleskelun aikana ei ole tullut esiin mitään sellaisia seikkoja, joiden perusteella olisi syytä olettaa, ettei lapsen edun mukaista olisi olla jatkossakin yhdessä äitinsä kanssa. A ja hänen lapsensa voivat turvautua Italian julkisiin palveluihin ja saada näistä tarvitsemaansa tukea Italiaan palatessaan. Myös Italian viranomaiset ottavat toiminnassaan huomioon lapsen edun ja voivat asettaa A:n lapsineen etusijalle palveluiden saatavuudessa. Lapsen palaaminen Italiaan yhdessä äitinsä kanssa ei ole lapsen edun vastaista, eikä lapsen etu voi siten yksistään olla peruste sille, että asiassa olisi todellinen vaara heidän altistua perusoikeuskirjan 4 artiklan vastaiselle kohtelulle.

Unionin tuomioistuimen tuomion C-411/10 mukaan perusoikeuskirjan 4 artiklan vastaiselle kohtelulle on oltava todellinen vaara, mitä tässä asiassa ei ollut. A lapsineen ei ole palaamassa Italiaan ainoastaan turvapaikanhakijoiden vastaanottopalveluiden varaan. Heillä on jo Italiassa kotikunta, jonka julkisista palveluista he saavat tarvitsemansa sosiaali- ja terveydenhoitopalvelut, jotka ovat laajemmat kuin turvapaikanhakijoiden palvelut. Maatietouden perusteella ulkomaalaisten vaikeudet julkisten palveluiden saamisessa liittyvät pääosin rekisteröitymiseen väestötietojärjestelmään, terveysvakuutusjärjestelmään ja sosiaaliturvajärjestelmään, mikä ei A:n tilanteessa ole merkityksellistä. Asiassa ei ole esitetty sellaista selvitystä, jonka perusteella voitaisiin katsoa että A:n ja hänen lapsensa kohdalla vaara perusoikeuskirjan 4 artiklan vastaiselle kohtelulle olisi todellinen.

Vastuunmäärittämisasetuksen järjestelmässä on kyse turvapaikkaoikeuden tehokkaan käyttämisen takaamisesta ja siitä, että jäsenvaltiot käsittelevät niiden alueella esitetyn turvapaikkahakemuksen. Vastuunmäärittämisasetus ei anna henkilölle oikeutta valita mikä valtio käsittelee turvapaikkahakemuksen eikä vastuunmäärittämisasetus tai turvapaikkamenettely ole tarkoitettu unionin sisäiseen maahanmuuttoon tilanteessa, jossa henkilö haluaa muuttaa toiseen jäsenvaltioon.

Ottaen huomioon unionin tuomioistuimen tuomioissa C-411/10 ja C-4/11 määrittämät kriteerit siitä, milloin turvapaikanhakijan siirto hakemuksen käsittelystä vastuussa olevaan jäsenvaltioon on vastoin Euroopan perusoikeuskirjan 4 artiklaa, sekä edellä todettu koskien Italian turvapaikkamenettelyä, turvapaikanhakijoiden vastaanotto-olosuhteita, julkisten palveluiden saatavuutta sekä lapsen etua, A:n ja hänen lapsensa käännyttäminen Italiaan ei Maahanmuuttoviraston näkemyksen mukaan merkitse perusoikeuskirjan 4 artiklan ja ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan eikä siten ulkomaalaislain 147 §:n vastaista kohtelua. Asiassa ei siten ole käsillä tuomioissa C-411/10 ja C-4/11 kuvattu tilanne, jossa jäsenvaltiolle syntyy velvollisuus jatkaa vastuuperusteiden selvittämistä.

A on antanut selityksen, jossa hän on vaatinut, että valitus hylätään. Asiassa on tarvittaessa toimitettava suullinen käsittely A:n kuulemiseksi. Lisäksi A on esittänyt muun ohella seuraavaa:

Helsingin hallinto-oikeus on päätynyt asiassa oikeaan ratkaisuun. Oikeustapaukset, joihin Maahanmuuttovirasto on vedonnut, koskevat ainoastaan minimivaatimuksia. EU:n jäsenvaltiolla on vastuunmääritysasetuksen 3 artiklan 2 kohdan nojalla oikeus ottaa turvapaikkahakemus käsittelyyn, vaikka se ei olisikaan hakemuksen käsittelystä vastuussa.

Italiassa turvapaikanhakijoiden vastaanotto-olosuhteet eivät täytä niin sanotun vastaanottodirektiivin turvapaikanhakijoiden vastaanottoa jäsenvaltioissa koskevia vähimmäisvaatimuksia. Esimerkiksi terveydellisiä asioita ei hoideta Italian vastaanottokeskuksissa riittävällä tavalla. Italian sitoutuminen kansainvälisiin sopimuksiin ja turvapaikkaohjelmiin ei tarkoita, että se myös noudattaisi niitä. Turvapaikanhakijat eivät saa joutua kärsimään Italian kykenemättömyydestä hoitaa velvoitteitaan.

Palauttaminen Italiaan olisi kohtuutonta A:n haavoittuvan aseman vuoksi. Mikäli A ja hänen lapsensa palautettaisiin Italiaan, olisi heidän asemansa siellä hyvin heikko, sillä niin sanottuina Dublin-palautettuina ei heidän asiaansa käsiteltäisi siellä lainkaan. Dublin-palautetut eivät käytännössä saa tulkkia tai terveyspalveluja. A ja hänen lapsensa eivät myöskään voisi rekisteröityä kansalliseen terveyspalveluun Italiassa, sillä heillä ei ole asuntoa Italiassa.

Maahanmuuttovirasto on antanut vastaselityksen. A:n väitettä siitä, että Italia ei käsittelisi hänen turvapaikkahakemustaan ei ole perusteltu mitenkään, joten sille ei voi antaa merkitystä.

Vastuunmäärittämisasetuksen 3 artiklan 2 kohta antaa jäsenvaltiolle oikeuden tutkia hakemus, mutta ei hakijalle oikeutta vaatia jäsenvaltiota käyttämään tätä oikeutta. Näin asiaa on tulkittu esimerkiksi unionin tuomioistuimen 10.12.2013 tekemässä ratkaisussa C-394/12 Abdullahi .

A:n selityksessä ei ole tuotu esiin hänen tai hänen lapsensa tilanteessa mitään sellaista uutta selitystä, jolla olisi vaikutusta lapsen edun arviointiin.

A:lle on lähetetty tiedoksi Maahanmuuttoviraston antama vastaselitys.

A on vielä toimittanut korkeimpaan hallinto-oikeuteen lisäselvitystä, muun ohella Joensuun vastaanottokeskuksen 23.9.2014 tekemän päätöksen dnro 43/830/2014, jonka mukaan hänet ja hänen lapsensa on otettu vastaanottolain 3 §:n 7 kohdan kolmannen lauseen nojalla eli muutoin olosuhteiden perusteella ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmään. Mahdollinen ihmiskauppa on päätöksen mukaan tapahtunut Marokossa.

Maahanmuuttovirasto on toimittanut täydennyksen valitukseensa ja siinä katsonut, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen 4.11.2014 antamalla tuomiolla asiassa Tarakhel v. Sveitsi ei ole vaikutusta tässä asiassa. Tuomiossa käsitellään yksinomaan tilannetta, jossa henkilö tultaisiin palauttamaan Italiaan turvapaikanhakijaksi ilman muuta oleskelulupastatusta. Nyt kysymyksessä olevassa asiassa merkityksellinen tuomio on edelleen Mohammed Hussein v. Alankomaat ja Italia , jossa oli kysymys oleskeluluvalla oleskelevan kolmannen maan kansalaisen palauttamisesta Italiaan. Pelkästään henkilön ottaminen ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmään ei sellaisenaan luo perustetta myöntää A:lle oleskelulupaa eikä myöskään ottaa hänen kansainvälistä suojelua koskevaa hakemusta käsiteltäväksi Suomessa.

A:lle on lähetetty tiedoksi Maahanmuuttoviraston antama täydennys valitukseen.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan ja tutkii asian.

1. A:n vaatimus suullisen käsittelyn toimittamisesta hylätään.

2. Maahanmuuttoviraston valituksesta hallinto-oikeuden päätös kumotaan ja Maahanmuuttoviraston päätöksen lopputulos saatetaan voimaan.

Perustelut

1. Vaatimus suullisen käsittelyn toimittamisesta

Hallintolainkäyttölain 37 §:n 1 momentin mukaan asian selvittämiseksi toimitetaan tarvittaessa suullinen käsittely.

A on selityksessään korkeimmalle hallinto-oikeudelle vaatinut, että asiassa on tarvittaessa toimitettava suullinen käsittely hänen kuulemisekseen. Kun otetaan huomioon peruste, jonka vuoksi A on pyytänyt suullisen käsittelyn toimittamista sekä asiakirjoista saatava selvitys, suullisen käsittelyn toimittaminen ei ole tarpeen asian selvittämiseksi.

2. Pääasia

2.1 Ratkaistavana oleva oikeuskysymys

Asiassa on ratkaistavana, voidaanko Suomessa turvapaikkahakemuksen tehnyt Nigerian kansalainen lapsensa kanssa käännyttää Italiaan, joka on vastuunmäärittämisasetuksen 3 artiklan 1 kohdan ja 9 artiklan 1 kohdan nojalla vastuussa hakemuksen käsittelystä vai estääkö perus- ja ihmisoikeussäännöksien ja ulkomaalaislain 147 §:n mukainen palautuskieltoperiaate, kun otetaan erityisesti huomioon lapsen etu, hakijoiden siirron Italiaan. Italia on ilmoittanut hyväksyvänsä heidän siirtonsa.

2.2 Sovellettavat oikeusohjeet

2.2.1 Vastuunmäärittämisasetus

Euroopan unionin neuvosto on 18.2.2003 antanut asetuksen (EY) N:o 343/2003 niiden perusteiden ja menettelyjen vahvistamisesta, joiden mukaisesti määritetään kolmannen maan kansalaisten johonkin jäsenvaltioon jättämän turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio ( vastuunmäärittämisasetus, ns. Dublin II ).

Vastuunmäärittämisasetuksen 3 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on käsiteltävä kenen tahansa kolmannen maan kansalaisen minkä tahansa jäsenvaltion rajalla tai alueella esittämä turvapaikkahakemus. Turvapaikkahakemuksen käsittelee yksi ainoa jäsenvaltio. Tämä jäsenvaltio on se, joka III luvussa esitettyjen perusteiden mukaisesti on vastuussa hakemuksen käsittelystä.

Asetuksen 3 artiklan 2 kohdan mukaan edellä 1 kohdasta poiketen kukin jäsenvaltio voi käsitellä kolmannen maan kansalaisen sille esittämän turvapaikkahakemuksen siinäkin tapauksessa, ettei se tässä asetuksessa määriteltyjen perusteiden mukaan ole vastuussa hakemuksen käsittelystä. Tällöin jäsenvaltiosta tulee asetuksessa tarkoitettu turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio, ja sen on otettava vastatakseen kaikista tähän vastuuseen liittyvistä velvollisuuksista.

Asetuksen 4 artiklan 3 kohdan mukaan, jos turvapaikanhakijan mukana on alaikäinen lapsi, joka täyttää 2 artiklan i alakohdassa olevan perheenjäsenen määritelmän vaatimukset, lapsen tilannetta ei tätä asetusta sovellettaessa saa käsitellä erillään hänen vanhempansa tai holhoojansa tilanteesta, vaan se kuuluu kyseisen vanhemman tai holhoojan turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion vastuulle.

Asetuksen 9 artiklan 1 kohdan mukaan, jos turvapaikanhakijalla on voimassa oleva oleskelulupa, on luvan myöntänyt jäsenvaltio vastuussa turvapaikkahakemuksen käsittelystä.

2.2.2 Perus- ja ihmisoikeudet

Suomen perustuslain 9 §:n 4 momentin mukaan ulkomaalaisen oikeudesta tulla Suomeen ja oleskella maassa säädetään lailla. Ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan mukaan ketään ei saa kiduttaa, eikä kohdella tai rangaista epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla.

Euroopan unionin perusoikeuskirjan 4 artiklan mukaan ketään ei saa kiduttaa eikä kohdella tai rangaista epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla. Perusoikeuskirjan 18 artikla koskee oikeutta turvapaikkaan ja 19 artikla koskee suojaa palauttamis-, karkottamis- ja luovuttamistapauksissa.

2.2.3 Ulkomaalaislaki

Ulkomaalaislain 147 §:n mukaan ketään ei saa käännyttää, karkottaa tai pääsyn epäämisen seurauksena palauttaa alueelle, jolla hän voi joutua kuolemanrangaistuksen, kidutuksen, vainon tai muun ihmisarvoa loukkaavan kohtelun kohteeksi, eikä alueelle, jolta hänet voitaisiin lähettää sellaiselle alueelle.

2.3 Oikeuskäytäntö

2.3.1 Unionin tuomioistuin

Unionin tuomioistuin on useassa päätöksessään ottanut kantaa vastuunmäärittämisasetuksen mukaisen turvapaikanhakijoiden siirron ja palautuskiellon väliseen suhteeseen.

Suuren jaoston tuomiossa C-394/12 Abdullahi tuomioistuin on todennut muun ohella, että yksi asetuksen päätavoitteista on vahvistaa selkeä ja toimiva menettely, jossa voidaan määrittää nopeasti turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio, jotta voidaan taata turvapaikanhakijoille pääsy pakolaisaseman määrittämistä koskeviin menettelyihin ja jotta ei vaaranneta turvapaikkahakemusten käsittelyn nopeutta koskevan tavoitteen saavuttamista (kohta 59).

Edelleen saman tuomion mukaan (kohta 60) tilanteessa, jossa jäsenvaltio suostuu vastaanottoon, turvapaikanhakija voi riitauttaa tämän perusteen valinnan vain vedoten siihen, että kyseisen jäsenvaltion turvapaikkamenettelyyn ja turvapaikanhakijoiden vastaanotto-olosuhteisiin liittyy sellaisia systeemisiä puutteita, jotka ovat uskottavia perusteita uskoa, että turvapaikanhakija altistuisi todelliselle vaaralle joutua perusoikeuskirjan 4 artiklassa tarkoitetun epäinhimillisen tai halventavan kohtelun kohteeksi (ks. vastaavasti tuomiot C-411/10 N.S. ja C-493/10 M.E. , kohdat 86, 94 ja 106 ja C-4/11, Puid , kohta 30 ja 36).

2.3.2 Euroopan ihmisoikeustuomioistuin

Ihmisoikeustuomioistuin on arvioidessaan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan soveltamisalaa vastuunmäärittämisasetuksen mukaisissa tapauksissa muun ohella tuomiossaan Halimi v. Itävalta ja Italia , 18.6.2013 todennut toisaalta, että valtioilla on kansainvälisen oikeuden mukainen oikeus valvoa ulkomaalaisten maahantuloa, maassa oleskelua ja maasta poistamista. Toisaalta tuomioistuin on tuonut esiin, että tätä harkintavaltaa rajoittaa maastapoistamistilanteessa erityisesti juuri sopimuksen 3 artiklan määräys. Mikäli on esitetty vahvoja perusteita sen puolesta, että henkilöllä, mikäli hänet poistetaan maasta, on todellinen riski joutua kidutuksen tai epäinhimillisen taikka halventavan kohtelun tai rangaistuksen kohteeksi vastaanottavassa valtiossa, sopimuksen 3 artikla muodostaa esteen palautukselle. Henkilön taloudellisen aseman ja sosiaalisten elinolosuhteiden merkittävä huononeminen käännyttämisen johdosta ei sellaisenaan riko 3 artiklaa, jos asiassa ei ole poikkeuksellisen pakottavia humanitaarisia perusteita käännyttämistä vastaan (kohdat 54-59, samoin mm. tapaus Mohammed Hussein v. Alankomaat ja Italia , 2.4.2013, kohdat 65-71).

Suuren jaoston tuomiossa Tarakhel v. Sveitsi , 4.11.2014 ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että artiklan 3 tarkoittama kohtelu edellyttää aina tietynasteista vakavuutta. Vakavuustason arvioinnissa tulee ottaa aina huomioon kunkin tapauksen erityiset olosuhteet, jolloin myös sukupuolella, iällä tai uhrin terveydentilalla voi olla merkitystä arvioinnissa. Turvapaikanhakijat, ja erityisesti lapset turvapaikanhakijoina, tarvitsevat erityistä suojelua haavoittuvana ihmisryhmänä. Unionin vastaanottodirektiivin säännökset ovat yksi osoitus tämän suojelutarpeen huomioimisesta. Turvapaikanhakijoiden käännyttämisessä vastuunmäärittämisasetuksen mukaisesti toiseen Euroopan unionin jäsenvaltioon tulee ottaa huomioon toisaalta vastaanottavan valtion vastaanotto-olosuhteet ja toisaalta hakijan erityiset olosuhteet (kohdat 94, 97, 99, 104).

Tapauksessa Tarakhel v. Sveitsi tuomioistuin katsoi, että Italian tilannetta nykyisellään ei voida verrata ratkaisussa M.S.S. v. Belgia ja Kreikka, 21.1.2011 , kuvattuun Kreikan tilanteeseen, eivätkä vastaanotto-olosuhteet Italiassa muodosta kertakaikkista estettä turvapaikanhakijoiden palauttamiselle Italiaan, huolimatta järjestelmän kapasiteettia kohtaan nousseista epäilyksistä. Koska kysymyksessä olevassa tapauksessa hakijaperheessä on lapsia, ennen palauttamista on kuitenkin varmistettava, että perhe sijoitetaan Italiassa lasten iät huomioon ottaviin, lapsiperheelle sopiviin olosuhteisiin (kohdat 114 - 115, 120 - 122).

2.4 Asiassa saatu selvitys

2.4.1 Italian turvapaikka- ja vastaanottojärjestelmä

UNHCR (Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestö) on heinäkuussa 2013 antanut viimeisimmän Italian turvapaikka-asioita koskevan suosituksensa (UNHCR recommendations on important aspects of refugee protection in Italy). Sen mukaan kasvaneiden hakijamäärien vuoksi erityisesti hakijoiden majoituksessa on vaikeuksia. Muutoinkin Italian vastaanotto-olosuhteissa ja kansainvälistä suojelua saaneiden yhteiskuntaan integroitumisessa on edelleen vakavia puutteita. UNHCR kuitenkin arvioi turvapaikanhakijoiden saavan kansainvälisen suojelun tarpeensa Italiassa arvioiduksi kansainvälisten normien mukaisesti.

UNHCR kiinnittää huomiota myös siihen, että Italia on myös pyrkinyt eri tavoin kehittämään järjestelmäänsä esimerkiksi lisäämällä vastaanottokapasiteettiaan ja luomalla vuonna 2012 kansallisen yhteistoimintaryhmän, jolla koordinoidaan turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten vastaanottoa ja integraatiota kansallisella tasolla. Säännöllisesti tähän toimintaan osallistuu myös UNHCR ja IOM (International Organisation for Migration).

Euroopan turvapaikka-asioiden tukivirasto EASO (European Asylum Support Office) on sopinut Italian kanssa 2013 erityisestä tukiohjelmasta (www.easo.europa.eu), jota on jatkettu maaliskuuhun 2016 saakka. Ohjelman tavoitteena on säilyttää Italian turvapaikka- ja vastaanottoprosessit asianmukaisina huolimatta Italiaan saapuvista suurista turvapaikanhakijamääristä. EASO antaa Italialle ohjelmassa tarkemmin yksilöityä tukea esimerkiksi vastuunmäärittämisasetuksen mukaisen järjestelmän ja hätätilanteiden valmiuksien kehittämiseen.

Eurooppalaisten kansalaisjärjestöjen yhteiselin ECRE (European Council on Refugees and Exiles) on julkaissut tammikuussa 2015 maaraportin Italiasta (www.ecre.fi). Vastaanottojärjestelmistä on ECRE:n raportissa muun ohella todettu, että kansallisen vastaanottojärjestelmän (SPRAR) kapasiteettia lisätään 20 000 paikkaan vuosina 2014 - 2016 ja lisäksi on luotu uusi niin sanottu hätätilamajoituksen järjestelmä (CAS), jonka puitteissa majoitettavien määrä joulukuussa 2014 oli 34 991 turvapaikanhakijaa. Dublin-palaajille on 11 vastaanottokeskusta, joista seitsemän on tarkoitettu haavoittuvassa asemassa oleville.

2.4.2 Hakijoiden olosuhteet

A on yhdessä vuonna 2012 Italiassa syntyneen tyttärensä kanssa hakenut 1.7.2013 turvapaikkaa Suomesta. Kummallakin on ollut Nigerian passit ja Italian henkilökortit sekä vuonna 2012 Italiasta saatu jatkuva niin sanotun pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen oleskelulupa Italiassa.

A on kertomuksensa mukaan lähtenyt Nigeriasta vuonna 2004 ja ainakin jo vuonna 2005 ollut Italiassa. Italiassa hän on kertonut työskennelleensä vanhainkodissa, ravintolassa ja neljän vuoden ajan vaatetustehtaassa, mistä hänet sittemmin irtisanottiin. Hänellä on kertomuksensa mukaan ollut sen jälkeen rahavaikeuksia Italiassa. Hän on myös kertonut, että hän koki uhkaa hänet vuonna 2005 pahoinpidelleen miehen sukulaisten taholta, koska mies oli aikanaan tuomittu rangaistukseen pahoinpitelystä. Nigerian osalta hän on todennut, että hänen perheensä on ollut varaton ja vanhemmat ovat kuolleet.

Korkeimpaan hallinto-oikeuteen toimitetusta Joutsenon vastaanottokeskuksen 23.9.2014 tekemästä päätöksestä käy ilmi, että A on otettu ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmään. Päätöksen mukaan hän on kertonut tulleensa aikanaan houkutelluksi Nigeriasta Marokkoon työhön ja joutuneensa prostituoiduksi Marokossa, josta hän pakeni Italiaan.

2.5 Oikeudellinen arviointi ja lopputulos

Vastuunmäärittämisasetus on neuvoston asetuksena välittömästi sovellettavaa unionin oikeutta. Asetuksessa säädetään jäsenvaltioita sitovalla tavalla miten ja millä perusteilla turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio määritetään, ja kuinka turvapaikanhakijan siirrossa vastuuvaltioon menetellään. Järjestelmä perustuu unionin jäsenvaltioiden keskinäiseen luottamukseen ja olettamaan siitä, että muut jäsenvaltiot noudattavat unionin oikeutta ja erityisesti perusoikeuksia ja ovat turvapaikanhakijoille turvallisia maita. Lähtökohtana on, että siirto vastuunmäärittämisasetuksen mukaisessa menettelyssä todettuun vastuuvaltioon tulee tehdä.

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan kuitenkin sellaisessa poikkeuksellisessa tilanteessa, jossa jäsenvaltio ei voi olla tietämätön siitä, että vastaanottavan valtion turvapaikkamenettelyyn ja turvapaikan hakijan vastaanotto-olosuhteisiin liittyvät systeemiset puutteet ovat uskottavia perusteita uskoa, että turvapaikan hakija altistuisi todelliselle vaaralle joutua perusoikeuskirjan 4 artiklassa tarkoitetun epäinhimillisen tai halventavan kohtelun kohteeksi, siirto ei tule kyseeseen.

Lisäksi vastuunmäärittämisasetuksessa sallitaan hakemuksen vastaanottaneen jäsenvaltion ottaa vastuu hakemuksen käsittelystä oman harkintansa perusteella 3 artiklan 2 kohdan niin sanotun suvereniteettilausekkeen nojalla. Tässä harkinnassa voidaan ottaa huomioon kuhunkin tarpeeseen liittyvät yksilölliset seikat, kuten erityisen haavoittuvassa asemassa olevan turvapaikanhakijan henkilöön liittyvät syyt, ja arvioida estääkö ulkomaalaislain 147 §:n mukainen palautuskielto hakijan siirron. Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan palautuskiellon soveltamisen edellytyksenä on aina oltava poikkeuksellisen pakottava humanitaarinen peruste, jonka vuoksi palauttamisen voidaan katsoa aiheuttavan hakijalle riittävän todellisen ja välittömän vaaran ihmisoikeussopimuksen 3 artiklassa tarkoitetusta epäinhimillisestä tai halventavasta kohtelusta.

UNHCR on vuonna 2013 antamassaan raportissa arvioinut Italian turvapaikkajärjestelmän olevan puutteistaan huolimatta pääosin kohtuullista tasoa eikä raportissa ole suositusta vastuunmäärittämisasetukseen perustuvien palautusten keskeyttämisestä Italiaan. Vaikka Italiaan saapuneiden turvapaikanhakijoiden määrä on sen jälkeen vuonna 2014 jälleen kääntynyt nousuun, kaiken asiassa saadun selvityksen perusteella on edelleenkin katsottava, että Italian turvapaikkamenettelyyn ja vastaanotto-olosuhteisiin ei liity sellaisia systeemisiä puutteita, jotka antaisivat perusteita uskoa turvapaikanhakijoiden altistuvan todelliselle vaaralle joutua perusoikeuskirjan 4 artiklassa tarkoitetun epäinhimillisen tai halventavan kohtelun kohteeksi. Tätä arviota Italian olosuhteista tukee osaltaan ihmisoikeustuomioistuimen 4.11.2014 antama ratkaisu Tarakhel v. Sveitsi (kohdat 114 - 115) ja se seikka, että EU-komissio ei ole nostanut Italiaa vastaan jäsenyysvelvoitteiden laiminlyöntiä koskevaa kannetta direktiivien 2003/9/EY, 2004/83/EY tai 2005/85/EY osalta. Yleistä Italian turvapaikkamenettelyyn tai turvapaikanhakijoiden vastaanotto-olosuhteisiin liittyvää estettä siirrolle ei ole ollut.

Mitä tulee hakijoiden yksilöllisiin olosuhteisiin, nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa turvapaikanhakijoina ovat täysi-ikäinen nainen ja hänen lapsensa, jotka molemmat ovat terveitä ja äiti on huolehtinut lapsestaan asianmukaisesti. Väitetty ihmiskauppa on tapahtunut useita vuosia sitten kolmannessa maassa ennen Italiaan saapumista. Molemmilla on Italiassa niin sanotun pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen oleskeluluvat, jotka takaavat heille Maahanmuuttoviraston valituksessaan yksilöimät turvapaikanhakijan asemaa laajemmat perusoikeudet Italiassa. Tämän vuoksi heidän asemansa ei ole verrattavissa ensimmäisen kerran Euroopan unionin alueelle tuleviin turvapaikanhakijoihin. Näin ollen asiassa ei ole tullut esiin myöskään sellaisia hakijoiden yksilöllisestä tilanteesta johtuvia seikkoja, joiden vuoksi heidän palauttamisensa Italiaan saattaisi johtaa heidät ihmisoikeussopimuksen 3 artiklassa tarkoitetun epäinhimillisen tai halventavan kohtelun kohteeksi tai sen vaaraan tai olevan vastoin lapsen etua. Ulkomaalaislain 147 §:ssä säädettyä estettä hakijoiden siirrolle Italiaan ei ole ollut. Asiassa ei ole ollut perusteita soveltaa vastuunmäärittämisasetuksen 3 artiklan 2 kohtaa.

Edellä mainituilla perusteilla ja kun otetaan huomioon edellä ilmenevät korkeimmassa hallinto-oikeudessa esitetyt vaatimukset ja asiassa saatu selvitys, hallinto-oikeuden päätös on kumottava ja Maahanmuuttoviraston päätöksen lopputulos saatettava voimaan.

Oikeusapu

Oikeusapua on myönnetty ilman omavastuuta. Avustajaksi on määrätty oikeustieteen kandidaatti Niina Männistö, joka on vaatinut palkkiona 682 euroa.

Avustajalle maksetaan valtion varoista oikeusapulain 17 §:n 1 momentin ja 18 §:n 1 momentin nojalla oikeusavun palkkioperusteista annetun valtioneuvoston asetuksen 2 §:n, 4 §:n 1 momentin ja 6 §:n mukaisena viiden työtunnin perusteella laskettuna palkkiona 550 euroa. Kokonaispalkkioksi, joka sisältää arvonlisäveron 132 euroa, muodostuu siten 682 euroa. Mainittu määrä jää valtion vahingoksi.

Asian ovat ratkaisseet hallintoneuvokset Riitta Mutikainen, Hannu Ranta, Tuomas Lehtonen, Mika Seppälä ja Liisa Heikkilä. Asian esittelijä Hannele Klemettinen.