KHO:2010:73
- Asiasanat
- Elinkeinotulon verotus, Siirtohinnoitteluoikaisu, Markkinaehtoinen korko
- Tapausvuosi
- 2010
- Antopäivä
- Diaarinumero
- 1147/2/09
- Taltio
- 3092
Pohjoismaiseen konserniin kuuluvalla A Oy:llä oli elokuuhun 2005 asti konsernin ulkopuoliselta riippumattomalta osapuolelta elinkeinotoimintaa varten otetut kaksi lainaa, joiden kokonaiskorkoprosentti oli 3,135 - 3,25. Yhtiön pitkäaikaiset lainat olivat runsaat 36 miljoonaa euroa ja yhtiön omasta puolestaan antamat vakuudet noin 41 miljoonaa euroa. Elokuussa 2005 konsernin koko rahoitus järjestettiin uudelleen. A Oy maksoi uudelleenrahoitukseen liittyen pois vanhat pankkilainansa ja otti uuden lainan ruotsalaiselta konserniyhtiöltä B AB:ltä. Konserniyhtiöiden välisissä lainoissa käytettiin korkoprosenttia 9,5. Korkoprosenttiin olivat vaikuttaneet ulkopuolisilta otettujen pankkilainojen, riskilainojen sekä osakkailta saatujen lainojen korkoprosentit. Uudelleenrahoituksen jälkeen A Oy:n pitkäaikaiset lainat olivat runsaat 38 miljoonaa euroa ja konserniin kuuluvien yritysten puolesta antamat vakuudet noin 300 miljoonaa euroa. A Oy:n pääomarakenteessa ei tapahtunut olennaisia muutoksia uudelleenrahoituksessa. A Oy ei ollut saanut konsernin rahoitusyhtiönä toimineelta B AB:ltä tai muuten sellaisia rahoituspalveluja, joita tulisi ottaa huomioon koron markkinaehtoisuuden arvioinnissa.
A Oy:n B AB:lle maksamat korot olivat ylittäneet selvästi määrän, joka olisi maksettu toisistaan riippumattomien yritysten välillä. Vähennyskelpoisten korkojen määrää ei voitu myöskään suoraan määrittää koko konsernin ulkopuolisen rahoituksen keskimääräisen 7,04 prosentin koron perusteella tilanteessa, jossa yhtiön oma luottokelpoisuus ja muut olosuhteet olisivat mahdollistaneet olennaisesti edullisemman rahoituksen. A Oy:n verotettavaan tuloon verovuodelta 2005 oli siten lisättävä vähennyskelvottomiksi katsottuja korkoja 9,5 ja 3,25 prosentin erotusta vastaavana määränä 845 354 euroa.
Laki elinkeinotulon verottamisesta 18 § 1 momentti 2 kohta
Laki verotusmenettelystä (1558/95) 31 §
Päätös, josta valitetaan
Helsingin hallinto-oikeuden päätös 2.2.2009 nro 09/0099/3
Asian aikaisempi käsittely
Verovuodelta 2005 toimitetussa verotuksessa on todettu, että A Oy:llä oli 19.8.2005 saakka konsernin ulkopuoliselta ja riippumattomalta osapuolelta elinkeinotoimintaa varten otetut kaksi lainaa. Toisen pankkilainan kokonaiskorkoprosentti oli 3,25 ja viimeinen lainojen hinnoitteluperusteena käytetty korkoprosentti oli 3,135. Yhtiön omasta puolestaan antamat vakuudet ovat olleet yhteensä noin 41 miljoonaa euroa. 19.8.2005 koko pohjoismaisen A-konsernin rahoitus järjestettiin uudelleen. A Oy maksoi uudelleenrahoitukseen liittyen pois vanhan pankkilainansa ja otti uuden lainan ruotsalaiselta konserniyhtiöltä B AB:ltä. Konserniyhtiöiden välisissä lainoissa käytettiin korkoprosenttia 9,5 ja korkoja A Oy maksoi lainastaan 31.12.2005 mennessä 1 284 939 euroa. Korkoprosenttiin olivat vaikuttaneet ulkopuolisilta otettujen pankkilainojen (korkoprosentit 3,92 - 7,45), riskilainojen (korkoprosentit 12,53 ja 16,50) sekä osakkailta saatujen lainojen (korkoprosentti 17) korkoprosentit. A Oy:n kanssa samaan konserniin kuuluvien yritysten puolesta annetut vakuudet olivat noin 300 miljoonaa euroa. A Oy:n pääomarakenteessa ei tapahtunut olennaisia muutoksia uudelleenrahoituksessa, lukuun ottamatta vieraan pääomanehtoisen rahoituksen muuttamista pankkilainasta konsernin sisäiseksi lainaksi. A Oy:n verotettavaan tuloon verovuodelta 2005 lisättiin vähennyskelvottomiksi katsottuja korkoja yhteensä 845 354,68 euroa. Yhtiö on katsonut että B AB:lle maksettuja korkoja on pidettävä markkinaehtoisina ja ne tulee vähentää kokonaisuudessaan yhtiön tulosta veroilmoituksen mukaisesti.
Konserniverokeskuksen verotuksenoikaisulautakunta on päätöksellään hyväksynyt yhtiön oikaisuvaatimuksen osittain ja katsonut verotuksessa vähennyskelpoiseksi sen osan korosta, joka kerryttää yhtiön tuloa ja vastaa markkinaehtoista konsernin ulkopuolisilta ottamien lainojen korkoprosentin mukaan laskettua korkoa. Markkinaehtoinen ja verotuksessa vähennyskelpoinen korko lasketaan konsernin ulkopuolisilta ottamien lainojen keskimääräisen koron 7,04 %:n mukaan.
Yhtiö on valituksessaan hallinto-oikeudelle vaatinut, että sen saman konsernin yhtiölle maksamia korkoja pidetään markkinaehtoisina ja ne vähennetään kokonaisuudessaan yhtiön verotettavasta tulosta veroilmoituksen 2005 mukaisesti. Jos korkoja ei hyväksytä kokonaan vähennyskelpoisiksi yhtiön verotuksessa, hyväksymättä jääneet korot tulevat kahteen kertaan verotetuiksi. Tässä tapauksessa konserni tulee vaatimaan siirtohinnoittelun vastaoikaisumenettelyä.
Veroasiamies on valituksessaan hallinto-oikeudelle vaatinut, että oikaisulautakunnan päätös tulee kumota ja verotusratkaisu saattaa voimaan eli yhtiön tuloon tulee lisätä B AB:lle konsernin sisäisten lainojen perusteella suoritetuista 1 284 939,11 euron koroista markkinaehtoiseksi koroksi katsottavan 439 584,43 euron ylittävä osuus eli 845 354,68 euroa.
Hallinto-oikeuden ratkaisu
Hallinto-oikeus on hylännyt valitukset. Hallinto-oikeus on perustellut päätöstään muun ohella seuraavasti:
Yhtiön mukaan se on osa ruotsalaista A-konsernia, jossa tehtiin vuonna 2005 merkittävä yrityskauppa, kun aikaisempi pääomistaja myi konsernin 9.11.2005 sen nykyisille pääomistajille. Kauppaa edelsi kesällä 2005 konsernin uudelleenrahoitus, jonka tarkoitus oli nostaa konsernin kokonaisarvoa ja tehdä siitä helpommin myytävä kokonaisuus. Yhtiö ei vaikuttanut uudelleenrahoitukseen, vaan se tehtiin konsernitasolla. Taustalla ovat olleet verotuksesta riippumattomat syyt. Järjestelyn takia ja sen yhtenä ehtona yksittäisten yhtiöiden omat lainat oli maksettava pois ja konsernin rahoitus otettiin pääosin ulkopuolisilta. Yhtiö maksoi pois 19.8.2005 sillä aikaisemmin olleet H-pankin pankkilainat ja otti tilalle lainan B AB:ltä, joka kuuluu konserniin. Uudelleenrahoituksessa saatujen ulkopuolisten antamien lainojen korot vaihtelevat 3,92 - 16,50 prosentin välillä vakuuksien turvaavuuden mukaisesti. Pankkilainojen lisäksi osakkeenomistajat antoivat lainoja, joiden korkoprosentti oli 17 prosenttia. Näiden sisäisten lainojen korko on markkinaehtoinen, koska niiden oikeus takaisinmaksuun on vielä heikompi kuin korkeampikorkoisten lainojen, joiden korko on 16,5 prosenttia. Konsernin saamien lainojen keskikorko on 9,5 prosenttia eikä konsernilla ole mahdollisuutta saada lainaa alhaisemmalla korolla huomioon ottaen käytettävissä olevat vakuudet. Yhtiöllä ei ole itsenäistä mahdollisuutta ottaa ulkopuolista lainaa. OECD:n asiaan liittyvät kannanotot koskevat konsernietua, mutta samalla tavoin myös konsernihaittaa.
Veroasiamiehen mukaan yhtiöllä oli 19.8.2005 saakka konsernin ulkopuoliselta osapuolelta elinkeinotoimintaa varten otetut kaksi pankkilainaa, kumpikin 17 045 000 euroa. Toisen lainan korko oli vuosina 2004 ja 2005 3,25 prosenttia ja toisen 20.5.2005 alkaen 3,135 prosenttia. Yhtiön antamien vakuuksien määrä on kohonnut vuoden 2004 määrästä 41 222 000 eurosta vuoden 2005 määrään 302 260 000 euroon eli yli seitsemänkertaiseksi. Samaan aikaan yhtiön lainantarve ei ole kasvanut vastaavassa suhteessa, koska sillä oli vuoden 2004 lopussa pitkäaikaista lainaa 36 184 700 euroa ja vuoden 2005 lopussa 38 290 905,09 euroa. Vakuuksien määrän voimakas kasvu johtuu lainojen uudelleenjärjestelyistä konsernin sisäisiksi ja niihin liittyvistä takausjärjestelyistä. Oikaisulautakunnan soveltamalla keskimääräisen ulkoisen rahoituksen hinnoittelulla eli 7,04 prosentin korolla päädytään siihen, että yhtiölle jää korkeammat korkomenot kuin sillä oli ennen uudelleenjärjestelyä ja vakuuksia on lisäksi moninkertainen määrä. Tämä johtaa siihen, että yhtiölle jää sellaisia kuluja, jotka eivät johdu sen omasta taloudellisesta tilasta eikä sen omista rahoitustarpeista. Verotuksessa vahvistetun 3,25 prosentin ylittävää korkoa ei voi pitää markkinaehtoisena.
Hallinto-oikeus toteaa, että asiassa sovellettu verotusmenettelystä annetun lain 31 § (jäljempänä VML) säätelee kansainvälistä peiteltyä voitonsiirtoa. Säännöksessä edellytetään poikkeavien taloudellisten ehtojen lisäksi, että tuloa on siirtynyt taholle, joka ei ole Suomessa yleisesti verovelvollinen. Hallinto-oikeus katsoo tällä perusteella, ettei oikaisulautakunnan päätöstä, jossa vähennyskelpoinen korko on laskettu konsernin ulkopuolisilta ottamien lainojen keskimääräisen koron mukaan, ole syytä muuttaa. Tätä ylittävältä osalta tuloa on katsottava siirtyneen yhtiöltä A-konserniin kuuluvalle ruotsalaiselle yhtiölle.
Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa
Veronsaajien oikeudenvalvontayksikkö on pyytänyt lupaa valittaa hallinto-oikeuden päätöksestä ja valituksessaan vaatinut, että A Oy:n vuonna 2005 maksamista koroista (1 284 939,11 euroa) tulee katsoa markkinaehtoiseksi koroksi 439 584,43 euroa (korkoprosentti 3,25 %) ja palauttaa VML 31 §:n nojalla sen ylittävä osuus eli 845 354,68 euroa yhtiön tuloon. Konsernin rahoitusjärjestely ei ole tapahtunut A Oy:n tarpeista lähtöisin olevista syistä, vaan lähinnä omistajan intressissä. Hallinto-oikeuden päätöksellä vahvistettu koron laskentatapa on virheellinen. Korkoja ei voi kohdentaa konserniyhtiöille minkään keskimääräisperiaatteen mukaan, vaan sen mukaan, mitä yksittäinen konserniyhtiö sen omat olosuhteet huomioiden joutuisi lainoituksestaan maksamaan. Keskimääräisperiaatteen soveltaminen johtaa siihen lopputulokseen, että konsernin paremmin menestyneet yritykset maksavat ja niiden tuloista vähennetään myös huonommin menestyneiden konserniyhtiöiden osuutta korkomenoista. Edellä mainittu on VML 31 §:n ja OECD:n siirtohinnoitteluperiaatteiden vastaista.
Yhtiö on vastineessaan todennut, että hallinto-oikeus on perustanut ratkaisunsa varsin johdonmukaiseen johtopäätökseen siitä, että kun ulkopuolisen rahoittajatahon kanssa sovitut taloudelliset ehdot ovat jo määritelmällisesti markkinaehtoperiaatteen mukaisia, sovellettaessa näitä samoja ehtoja edelleen konsernin sisäisen rahoituksen järjestelyssä, markkinaehtoperiaatteesta ei katsota poikettavan. Koska sitä, että yksittäinen konserniyhtiö ilman omia toimia saa konserniin kuulumisen perusteella ulkoista rahoitusta paremmin ehdoin kuin riippumattomana yhtiönä, ei pidetä sisäisenä palveluna, perusteltu analoginen johtopäätös on, että tilanteessa, jossa konserniin kuuluminen johtaa yksittäisen konserniyhtiön kannalta huonompiin ehtoihin, ei myöskään ole kyse sisäisestä palvelusta. Tällöin A Oy:n tilanteessa ei ole perusteita väittää, että markkinaehtoperiaatteesta olisi poikettu tältäkään osin.
Hallinto-oikeus on jo valituksenalaisella ratkaisullaan katsonut, että sovellettu korkotaso on ollut markkinaehtoinen siltä osin, kuin se on määritetty konsernin ulkoisen rahoituksen korkokustannusten perusteella. Yhtiön tulkinta asiasta on hallinto-oikeuteen aiemmin jätetyn valituksen mukaisesti edelleen se, että markkinaehtoisena korkotasona tulisi pitää konsernin koko rahoituksen keskimääräisen korkotason mukaan määritettyä korkoa, jossa otetaan huomioon myös osakkailta otetut ja olennaisen osan konsernin kokonaisrahoituspaketista muodostavat lainat. Tilanteessa, jossa konsernin rahoitus on järjestetty keskitetysti yhden konserniyhtiön toimesta, merkityksellistä rahoitukseen liittyvien kustannusten jaon suhteen on se, mikä konserniyhtiö kantaa rahoituksesta aiheutuvan riskin. A-konsernin tilanteessa B AB on toiminut konsernissa sinä yhtiönä, jolle rahoitus on otettu. B AB:n saama konsernin rahoitus on jaettu konsernin sisäisillä lainoilla muille konserniyhtiöille kunkin konserniyhtiön rahoitustarpeen mukaan. Rahoitusta ei ole hankittu B AB:n toimintaan eikä rahoitus myöskään jäänyt tähän yhtiöön. B AB ei siis kanna rahoituksesta aiheutuvaa riskiä, vaan riski on niillä konserniyhtiöillä, joille rahoitus on konsernin sisäisten järjestelyiden seurauksena siirtynyt. B AB ei näissä olosuhteissa tee konsernin sisäisestä rahoituksesta perimänsä koron osalta voittoa eikä tappiota, vaan rahoituksesta aiheutuva korkokustannus tulee katetuksi täysimääräisesti konserniyhtiöiltä perittyjen korkojen muodossa.
A Oy:llä ei ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa konsernin tasolla tehtyihin päätöksiin konsernin rahoituksen uudelleen järjestelystä eikä sillä ole itsenäistä mahdollisuutta ottaa ulkopuolista lainaa. Kuitenkin rahoituksen uudelleenjärjestelylle on ollut joka tapauksessa liiketaloudelliset perusteet.
Veronsaajien oikeudenvalvontayksikkö on vastaselityksessään todennut, että A-konsernin rahoituksen uudelleen järjestelyn seurauksena yhtiön rahoitus muuttui ehdoiltaan huomattavasti epäedullisemmaksi kuin se oli ulkopuoliselta taholta saadussa rahoituksessa. Rahoituksen epäedullisuutta lisää se, että A Oy:n vakuuksia sidottiin aiempaan verrattuna moninkertainen määrä. Hallinto-oikeuden vahvistama keskimääräisperiaatteen mukainen laskutapa johtaa edelleen siihen, että A Oy:n saaman lainoituksen ehdot ovat siirtohinnoittelumielessä olennaisesti heikommat kuin mitä ne olivat ennen rahoitusjärjestelyä. Sovellettua keskimääräisyysperiaatetta ja siihen liitettyä konsernihaitan käsitettä voidaan pitää siirtohinnoitteluperiaatteista poikkeavana ja oikeudenvalvontayksikön käsityksen mukaan virheellisenä tulkintana. Verotuksessa konserniyhtiöiden välillä noudatettava markkinaehtoperiaate edellyttää, ettei konsernin sisäisessä lainoituksessa peritä käyvän koron ylittävää korkoa. Konserniyhtiöiden erillisyysperiaate edellyttää, että arvio koron markkinaehtoisuudesta tehdään kunkin konserniyhtiön osalta erikseen.
Oikeudenvalvontayksikön käsityksen mukaan OECD:n siirtohinnoitteluperiaatteiden 7.13. kohta ei mahdollista tulkintaa, jonka mukaan hyvin menestyneelle konserniyhtiölle annetusta lainoituksesta perittäisiin konsernin sisäisessä lainoituksessa markkinaehtoisen koron selvästi ylittävää korkoa ja perusteltaisiin tätä sillä, että konserniin kuuluu myös huonommin menestyneitä yrityksiä, joiden ei ole mahdollista saada rahoitusta yhtä edullisin ehdoin kuin paremmin menestynyt konserniyhtiö. Sillä mikä taho päätöksen konsernin rahoituksen uudelleenjärjestelyistä on tehnyt, ei oikeudenvalvontayksikön käsityksen mukaan ole merkitystä. Asiaan ei vaikuta myöskään se, että konsernissa tehty lainojen uudelleenjärjestely voi väitetyllä tavalla olla konsernin näkökulmasta liiketaloudellisesti perusteltua. Käyvän koron ei oikeudenvalvontayksikön mukaan voida katsoa ylittävän 3,25 %:n määrää.
Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu
Korkein hallinto-oikeus myöntää veronsaajien oikeudenvalvontayksikölle valitusluvan ja tutkii asian. Korkein hallinto-oikeus hyväksyy valituksen, kumoaa Helsingin hallinto-oikeuden ja Konserniverokeskuksen oikaisulautakunnan päätökset ja saattaa toimitetun verotuksen voimaan.
Perustelut
VML 31 §:n (1558/95) mukaan jos Suomessa elinkeino- tai muuta tulonhankkimistoimintaa harjoittava verovelvollinen on jollekulle, joka taloudellisesti osallistuu hänen yritykseensä tai jolla on vaikutusvaltaa sen johtoon taikka jonka yritykseen hän taloudellisesti osallistuu tai jonka yrityksen johtoon hän voi vaikuttaa, myynyt tavaroita käypää alempaan hintaan tai häneltä ostanut tavaroita käypää korkeampaan hintaan taikka muutoin hänen kanssaan sopinut taloudellisista ehdoista, jotka poikkeavat siitä, mitä toisistaan riippumattomien yritysten välillä olisi sovittu, ja jos elinkeinosta saatu tulo tämän johdosta on jäänyt pienemmäksi kuin se muuten olisi ollut eikä se, jolle tulo on siirtynyt, ole Suomessa yleisesti verovelvollinen, on verotusta toimitettaessa elinkeinon tai muun tulonhankkimistoiminnan tuottamaksi tuloksi luettava määrä, johon sen voidaan katsoa nousseen, jollei sanotunlaisiin toimenpiteisiin olisi ryhdytty.
A Oy:n ruotsalaiselta konserniyhtiöltä B AB:ltä ottamista lainoista maksettujen korkojen taso on saadun selvityksen mukaan perustunut konsernissa keskitetysti hoidetun rahoituksen keskimääräiseen 9,5 prosentin korkoon. Ennen vuonna 2005 tehtyä yrityskauppaa yhtiö oli maksanut pankkilainoistaan korkoa 3,135 - 3,25 prosenttia. Yhtiön pitkäaikaiset lainat olivat vuoden 2004 lopussa runsaat 36 miljoonaa euroa ja vuoden 2005 lopussa runsaat 38 miljoonaa euroa. Yhtiön antamien vakuuksien määrä vuoden 2004 lopussa oli runsaat 41 miljoonaa ja vuoden 2005 lopussa runsaat 302 miljoonaa euroa. Kun otetaan muun ohessa huomioon yhtiön ennen yrityskauppaa pankkilainoistaan maksamien korkojen taso sekä käytettävissä olleiden vakuuksien osaltaan osoittama yhtiön luottokelpoisuus, yhtiön toiselle konserniyhtiölle maksamien korkojen on katsottava ylittäneen selvästi määrän, joka olisi maksettu toisistaan riippumattomien yritysten välillä. Asiassa saadun selvityksen mukaan A Oy ei ole saanut konsernin rahoitusyhtiönä toimineelta B AB:ltä tai muuten sellaisia rahoituspalveluja, joita olisi syytä ottaa huomioon koron markkinaehtoisuuden arvioinnissa. Vähennyskelpoisten korkojen määrää ei ole voitu myöskään suoraan määrittää koko konsernin ulkopuolisen rahoituksen keskimääräisen koron perusteella tilanteessa, jossa yhtiön oma luottokelpoisuus ja muut olosuhteet olisivat mahdollistaneet olennaisesti edullisemman rahoituksen.
Asian ovat ratkaisseet hallintoneuvokset Ahti Vapaavuori, Tuula Pynnä, Matti Halén, Timo Viherkenttä ja Marjaana Helminen-Kossila. Asian esittelijä Satu Määttänen.