Vaasan HO 31.10.2018 541

Hyödyntämiskielto
Itsekriminointisuoja
Oikeus avustajaan

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Syyttäjä ja A olivat nimenneet hovioikeudessa uudeksi todistajaksi vanhemman konstaapelin C:n teemanaan muun muassa B:n puhuttelussa ilmi tulleet seikat. Hovioikeus asetti hyödyntämiskiellon, koska B ei ollut ennen puhuttelua pätevästi luopunut oikeudestaan olla myötävaikuttamatta rikoksensa selvittämiseen eikä oikeudestaan avustajaan. Ks. KKO:2016:76

RATKAISU, JOSTA ON VALITETTU

Keski-Suomen käräjäoikeuden tuomio 13.9.2017 nro 135700

Asia Hyödyntämiskielto

Valittajat

Kihlakunnansyyttäjä

A

Vastapuoli

B

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

Todistajan nimeäminen

Syyttäjä ja A ovat nimenneet hovioikeudessa uudeksi todistajaksi vanhemman konstaapelin C:n teemanaan B:n luona tehty kotietsintä ja B:n puhuttelu ja siinä ilmi tulleet seikat sekä asunnon siivoaminen verijäljistä.

B:n vastaus

B on vastauksessaan vaatinut, että C:n kertomus asetetaan hyödyntämiskieltoon, koska hänen kuulemisensa loukkaisi B:n puolustautumismahdollisuuksia ja itsekriminointisuojaa.

Välitoimi

Hovioikeus on kehottanut B:tä täydentämään vastaustaan hyödyntämiskieltovaatimuksen perusteiden osalta ja varannut sen jälkeen valittajille tilaisuuden lausua vastauksen täydennyksen johdosta.

Vastauksen täydennys

B:tä on kuultu esitutkinnassa ensimmäisen kerran 27.1.2017 ja toisen kerran 30.1.2017 siten, että hänen avustajansa asianajaja D on ollut läsnä. B oli ilmennyt rikoksesta epäillyksi 26.1.2017 asianomistajan kuulemisen seurauksena ja kotietsintä oli suoritettu 27.1.2017 ennen ensimmäistä kuulustelua. B:n ei voida katsoa luopuneen pätevästi oikeudesta avustajaan siinä vaiheessa, kun hän oli kertonut tapahtumista kotietsinnän yhteydessä. Epäillyn oikeuksia esitutkinnassa ei voida vaarantaa tai kiertää kohdistamalla epäiltyyn kuulustelutoimenpiteitä varsinaisten kuulustelujen ulkopuolella.

A:n ja syyttäjän lausumat

A on lausunut, että B:lle on hänen käsityksensä mukaan kiinnioton yhteydessä kerrottu kiinnioton peruste, hänen asemansa sekä mistä teosta häntä epäillään. B on kertonut tapahtumista oma-aloitteisesti osana laillisen pakkokeinon toimittamista. Kysymys on ollut alustavasta puhuttelusta, johon poliisi ei ole mitenkään pakottanut tai painostanut B:tä. B:ltä ei ollut ehditty edes kysyä mitään asiasta. Epäilty ei ole velvollinen vaikenemaan tapahtumista eikä hyödyntämiskielto estä häntä myöntämästä tekoa, jos hän on tietoinen asemastaan.

Syyttäjä on lausunut olevansa samalla kannalla kuin A.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Epäillyn asema ja oikeudet

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on katsonut vakiintuneesti, että henkilöstä voi tulla Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 6 artiklan kannalta rikosasiassa epäilty kahdella tavalla. Ensinnäkin epäillyn asema syntyy sillä hetkellä, kun toimivaltainen viranomainen ilmoittaa rikosepäilystä. Toiseksi epäillyn asema syntyy myös, kun viranomaiset ryhtyvät rikosepäilyn perusteella sellaisiin toimiin, jotka tosiasiallisesti vaikuttavat henkilön asemaan. Tuolla hetkellä syntyy vastaavasti viranomaisille velvollisuus ilmoittaa epäillylle hänen oikeudestaan vaieta ja olla muutoinkin myötävaikuttamatta rikoksen selvittämiseen (ks. esim. Ibrahim ym. v. Yhdistynyt kuningaskunta, suuren jaoston tuomio 13.9.2016, kohdat 249 ja 270).

Esitutkintalain 4 luvun 3 §:n mukaan rikoksesta epäillyllä on oikeus olla myötävaikuttamatta sen rikoksen selvittämiseen, josta häntä epäillään. Saman luvun 10 §:ssä säädetään oikeudesta käyttää avustajaa. Nämä oikeudet liittyvät EIT:n oikeuskäytännön mukaan vahvasti toisiinsa. Keskeistä epäillyn oikeuksien toteutumisen kannalta on, että hänellä on jo tutkinnan alkuvaiheessa, lähtökohtaisesti ennen kuin poliisi ensimmäisen kerran esittää hänelle kysymyksiä, mahdollisuus tavata avustajaansa ja käydä tämän kanssa luottamuksellisia keskusteluja. Tällöin avustaja voi selvittää epäillylle tämän oikeuksia ja epäilty voi arvioida asemaansa ja oikeuksiensa käyttöä kysymyksessä olevassa asiassa (Salduz v. Turkki, suuren jaoston tuomio 27.11.2008, kohdat 54 ja 55).

Epäillyn oikeusturvaa ei saa vaarantaa tai kiertää keinotekoisin järjestelyin, kuten vetoamalla siihen, että hänen kanssaan käyty keskustelu on ollut vapaamuotoinen eikä siksi rinnastu kuulusteluihin (ks. HE 222/2010 vp s. 179 - 180). Kuulusteluja koskevan sääntelyn tarkoituksena on varmistaa se, että epäillyt ovat esitutkintaviranomaisten kanssa tekemisissä olosuhteissa, joissa heidän oikeusturvansa toteutuu. Esimerkiksi jo aikaisemman esitutkintalain esitöissä todetaan, että säännöksiä todistajan kieltäytymisoikeudesta ja -velvollisuudesta esitutkinnassa on noudatettava alustavissa puhutteluissa (HE 14/1985 vp s. 36). Korkein oikeus on katsonut, ettei vaikenemisoikeudestaan alustavassa puhuttelussa tietämättömän todistajan kertomusta saanut esittää todisteena kuulemalla kuulustelun suorittanutta poliisia, koska tämä olisi tosiasiallisesti merkinnyt vaikenemisoikeuden murtamista (KKO 1995:66).

Oikeuksista luopuminen

Epäilty voi pätevästi luopua hänelle kuuluvista oikeuksista. Luopuminen itsekriminointisuojasta ja oikeudesta avustajaan voi kuitenkin olla tehokas vain, jos se on tapahtunut vapaaehtoisesti ja yksiselitteisesti ja jos siihen liittyy luopumisen merkityksen huomioon ottaen oikeasuhteiset vähimmäistakeet (esim. Salduz, kohta 59 ja Panovits v. Kypros, tuomio 11.12.2008, kohta 68). Avustajasta luopumisen yksiselitteisyyden on katsottu edellyttävän, että epäillylle on kerrottu hänen oikeudestaan avustajaan sekä oikeudestaan olla vaiti ja myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen (esim. Brusco v. Ranska, tuomio 14.10.2010, kohdat 45 ja 54 - 55 ja Stojkovic v. Ranska ja Belgia, tuomio 27.10.2011, kohta 54). Epäillyllä tulee myös olla mahdollisuus todella ymmärtää nämä oikeutensa, mikä voi edellyttää tämän erityistä varmistamista muun muassa nuorten ja esimerkiksi sairauden tai vastaavan syyn vuoksi heikossa asemassa olevien henkilöiden osalta (esim. Panovits, kohta 74 ja Borotyuk v. Ukraina, tuomio 16.12.2010, kohta 82).

Esitutkintalain 4 luvun 16 ja 17 §:issä säädetään epäillylle ilmoitettavista oikeuksista. Epäillylle on viipymättä ilmoitettava muun muassa oikeudesta käyttää valitsemaansa avustajaa ja oikeudesta vaieta ja olla muutoinkin myötävaikuttamatta rikoksensa selvittämiseen. Säännökset perustuvat tiedonsaantioikeudesta rikosoikeudellisissa menettelyissä annettuun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin (2012/13/EU). Epäillyn oikeudesta avustajaan on myös säädetty Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 22.10.2013 (2013/48/EU). Direktiivin 9 artiklan mukaan luopuminen oikeudesta käyttää avustajaa edellyttää, että (a) epäilty on saanut suullisesti tai kirjallisesti selvät ja riittävät tiedot selkeällä ja ymmärrettävällä kielellä kyseisen oikeuden sisällöstä ja siitä luopumisen mahdollisista seurauksista; ja että (b) luopuminen tapahtuu vapaaehtoisesti ja yksiselitteisesti.

Vaikka henkilö antaisi lausuman oma-aloitteisesti ilman minkäänlaista pakottamista tai suostuttelua viranomaisen taholta, yksin tällä perusteella ei vielä voida heikossa asemassa olevien henkilöiden osalta katsoa, että oikeuksista luopuminen olisi tapahtunut pätevällä tavalla (ks. KKO 2016:96, kohta 25). Toisaalta puolustautumisoikeuksien väärinkäyttönä on voitava torjua menettely, jolla pyritään taktikoimaan lausuma hyödyntämiskiellon piiriin (LaVM 19/2014 vp s. 18).

Kun esitutkintakertomus on saatu siten, että epäillyn oikeus avustajaan ei ole toteutunut, kysymys sen käytettävyydestä oikeudenkäynnissä ei ensisijaisesti liity epäillyn tai hänen lausumiensa uskottavuuden arviointiin vaan epäillyn puolustautumisoikeuksiin. Jos epäillyn itsekriminointisuojaa on näissä tilanteissa loukattu, epäillyn asemaa ei voida korjata noudattamalla vapaan todisteiden harkinnan periaatetta, jonka mukaan asianosaisen oikeuksia loukatenkin hankitun todisteen esittäminen sallitaan, mutta sen näyttöarvoa alennetaan tapauksen olosuhteiden mukaan. Epäillyn oikeuksien loukkaaminen voidaan tällöin välttää vain, jos hänen syyllisyyttään tukevia lausumia ei hyödynnetä oikeudenkäynnissä (ks. KKO 2012:45, kohdat 45 ja 46).

Sovellettava säännös

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §:ssä säädetään hyödyntämiskiellosta. Lainkohdan 2 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan tuomioistuin ei saa rikosasiassa hyödyntää saman luvun 18 §:ssä säädetyn vaitiolo-oikeuden vastaisesti hankittua todistetta. Viitatun säännöksen mukaan jokaisella on oikeus kieltäytyä todistamasta siltä osin kuin todistaminen saattaisi hänet tai häneen 17 §:n 1 momentissa tarkoitetussa suhteessa olevan henkilön syytteen vaaraan tai myötävaikuttaisi hänen tai häneen mainitussa suhteessa olevan henkilön syyllisyyden selvittämiseen. Hyödyntämiskieltosäännöksen 3 momentin mukaan muussa tapauksessa tuomioistuin saa hyödyntää myös lainvastaisesti hankittua todistetta, jollei hyödyntäminen vaaranna oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista ottaen huomioon lainkohdassa luetellut seikat.

Esitöiden mukaan jos kysymys on ensisijaisesti puolustuksen järjestämistä koskevasta loukkauksesta, hyödyntämiskielto ratkeaa 3 momentin nojalla (HE 46/2014 vp s. 89). Sanotussa yhteydessä viitataan ratkaisuihin KKO 2012:45 ja KKO 2013:25, joissa on ollut kysymys avustajan käytön ja itsekriminointisuojan välisestä suhteesta. Korkein oikeus on kuitenkin todennut EIT:n arvioineen avustajan puuttumisesta johtuvaa loukkausta samaan tapaan kuin muita itsekriminointisuojan loukkauksia (KKO 2012:45, kohta 42). Esitöiden perusteella jää siten epäselväksi, mikä on hyödyntämiskieltosäännöksen 2 ja 3 momenttien suhde toisiinsa ja kumman lainkohdan mukaisesti olisi arvioitava tilannetta, jossa epäillyn väitetään antaneen itsekriminoivan lausunnon ilman avustajaa. Mikäli sovellettavaksi tulee 2 momentti, on hyödyntämiskielto ehdoton, kun taas 3 momentin mukainen hyödyntämiskielto on harkinnanvarainen.

Korkein oikeus on noudattanut ratkaisukäytännössään johdonmukaisesti EIT:n omaksumaa tulkintalinjaa, jossa hyödyntämiskieltoratkaisu tehdään arvioimalla oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta kokonaisharkinnan perusteella. Ratkaisussa KKO 2016:76 se on tosin todennut, etteivät lakimuutos tai Ibrahim-ratkaisu anna aihetta arvioida hyödyntämiskysymystä toisin kuin ratkaisussa KKO 2012:45, mutta kuitenkin arvioinut ensin mainitussa ratkaisussaan muun muassa epäillyn haavoittuvuutta ja kertomuksen merkitystä näyttönä (kohta 22). EIT:n oikeuskäytännön mukaan ainoastaan kidutuksella tai rikosprovokaatiolla hankittu todistelu on ehdottomasti asetettava hyödyntämiskieltoon. Muiden ennen oikeudenkäyntiä tapahtuneiden oikeudenloukkausten vaikutus vastaajan oikeusturvaan on tutkittava tapauskohtaisesti ja ratkaistava, onko mahdollinen loukkaus peruuttamattomasti vaarantanut oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuden (ks. Ibrahim, kohdat 254, 265 ja 274 sekä HE 46/2014 vp s. 94). Tällainen arviointi ei ole riippuvainen siitä, mistä viranomaisen menettelystä on muodollisesti ollut kysymys eli onko väitetty oikeudenloukkaus tapahtunut esimerkiksi laillisen pakkokeinon toimeenpanon yhteydessä.

Salduz-testi ja Ibrahim-kriteerit

Ibrahim-ratkaisusta ilmenee, miten EIT arvioi oikeutta avustajaan, itsekriminointisuojaa ja oikeutta saada tieto näistä oikeuksista sekä mainittujen oikeuksien välisiä suhteita. Niin sanotun Salduz-testin mukaan oikeutta avustajaan voidaan rajoittaa ainoastaan pakottavista syistä, mitä edellytystä on tulkittava suppeasti. Pakottavat syyt voivat liittyä muiden ihmisten elämän, vapauden tai henkilökohtaisen koskemattomuuden vakavaan vaarantumiseen. Pakottavien syiden puuttuminen ei vielä sellaisenaan merkitse EIS 6 artiklan loukkausta, mutta se luo olettaman loukkauksesta. Jotta lopputulos olisi toinen, valtion tulisi osoittaa vakuuttavasti, että avustajan käytön rajoitus ei ole yksittäisen tapauksen erityisissä olosuhteissa johtanut peruuttamattomaan oikeudenloukkaukseen (Ibrahim, kohdat 255 - 265). Kansallisessa rikosprosessissa todistustaakka viimeksi mainitusta kysymyksestä on asetettava syyttäjälle.

Salduz-testin toisessa vaiheessa tapahtuva oikeudenloukkauksen vaikutusten arviointi perustuu niin sanottuihin Ibrahim-kriteereihin. Niiden luettelo ei ole tyhjentävä eikä kaikkia ole tarpeen arvioida yksittäisissä tapauksissa. Mahdollisia arviointiperusteita ovat muun muassa vastaajan erityinen haavoittuvuus, kansallisen lainsäädännön noudattaminen, hankkimistavan merkitys todisteen luotettavuudelle, lausunnon luonne ja onko se peruutettu, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta sekä rikosvastuun toteuttamiseen liittyvän julkisen intressin painoarvo (Ibrahim, kohta 274).

EIT on lisäksi todennut, että jos epäillyllä ei ole ollut avustajaa, viranomaisten on erityisen tärkeää ilmoittaa tälle itsekriminointisuojasta. Mikäli henkilö ei voi käyttää avustajaa, on selvää, ettei avustaja voi kertoa itsekriminointisuojan merkityksestä. Ilmoitusvelvollisuuden laiminlyömiselle ei voida lähtökohtaisesti esittää mitään hyväksyttäviä perusteita, mutta tällainenkaan laiminlyönti ei vielä sellaisenaan loukkaa peruuttamattomasti vastaajan oikeusturvaa. Se kuitenkin vahvistaa olettamaa saadun lausunnon hyödyntämiskelvottomuudesta (Ibrahim, kohdat 272 ja 273).

Hovioikeus katsoo, että Ibrahim-kriteerit on otettava huomioon oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §:n 3 momenttia sovellettaessa. Hyödyntämiskieltoon ei voida kaikissa tapauksissa päätyä etukäteisharkinnan perusteella jo senkään vuoksi, että osa kriteereistä periaatteessa edellyttäisi jälkikäteen tapahtuvaa harkintaa. Oikeudenkäynnissä tulisi kuitenkin pyrkiä siihen, että hyödyntämiskielto ratkaistaan esikysymyksenä.

Epäillyn oikeuksien toteutuminen tässä tapauksessa

C on kertonut, että asianomistaja A:n kuulustelun 26.1.2017 perusteella poliisi oli pitänyt B:tä rikoksesta epäiltynä. Epäilyn perusteella B oli päätetty ottaa kiinni ja toimittaa kotietsintä hänen asunnossaan, joka A:lta saadun tiedon mukaan oli rikoksen tekopaikka. B:lle oli ilmoitettu kiinniottamisesta ja kotietsinnän toimittamisesta. C:n mukaan oli jäänyt epäselväksi, ymmärsikö B ilmoitusta. B:lle oli asianmukaisesti yritetty kertoa edellä mainitut esitutkintalain mukaiset oikeudet tässä kuitenkaan onnistumatta. B oli alkanut heti kertoa tapahtumista tavalla, jota C on luonnehtinut sekavaksi. C:n saaman käsityksen mukaan B ei ollut täysin ymmärtänyt tilannetta. Tämä havainto on vahva viite sen tueksi, että B:tä on ainakin tuossa tilanteessa pidettävä heikossa asemassa olevana henkilönä.

B on C:n mukaan kertonut tapahtumista oma-aloitteisesti ja siten, ettei C:llä ollut ollut tilaisuutta ilmoittaa B:lle tämän oikeuksista rikoksesta epäiltynä. Asiassa ei ole edes väitetty poliisin esimerkiksi painostuksella, uhkaamisella tai harhauttamisella vaikuttaneen tai yrittäneen vaikuttaa B:n tahdonmuodostukseen. Poliisin ei näin ollen voida katsoa laiminlyöneen velvollisuutta ilmoittaa B:lle tämän oikeuksia, mutta toisaalta B ei tuossa tilanteessa ole riittävällä tavalla ymmärtänyt oikeuksiaan eikä siten ole luopunut niistä pätevästi. Mikään ei viittaa siihen, että B:n tarkoituksena olisi ollut taktikoida lausumiaan hyödyntämiskiellon piiriin.

Hovioikeus toteaa, että poliisin mennessä B:n asunnolle heidän tiedossaan oli, että B:tä on syytä epäillä vakavasta rikoksesta ja heidän saapumisensa tarkoitus oli ilmoitettu ainakin jollain tarkkuudella B:lle. Näin ollen poliisilla ei ole ollut erityistä tarvetta puhuttaa B:tä tuossa tilanteessa, vaan selvää on ollut, että häntä tultaisiin myöhemmin kuulemaan rikoksesta epäiltynä varsinaisessa kuulustelussa ja tarvittaessa puolustajan tai avustajan läsnä ollessa.

Johtopäätökset

B:lle on täysin asianmukaisesti yritetty ilmoittaa hänen oikeutensa epäiltynä esitutkintalain mukaisesti. Hän ei kuitenkaan ole ymmärtänyt oikeuksiaan ja asemaansa tavalla, jota pätevä luopuminen oikeudesta olla myötävaikuttamatta rikoksensa selvittämiseen tai oikeudesta käyttää avustajaa esitutkinnassa edellyttäisivät. B on ollut epäiltynä vakavasta rikoksesta ja ainakin jossain määrin haavoittuvassa asemassa. Hän on väitetysti kertonut kotietsinnän yhteydessä tapahtumista tavalla, joka poikkeaa siitä kertomuksesta, jonka hän on myöhemmin varsinaisessa kuulustelussa antanut. C:n kuuleminen B:n kotietsinnän yhteydessä kertomista seikoista olisi oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuusvaatimuksen vastaista. C:tä voidaan kuitenkin kuulla muista hänen tekemistään havainnoista.

Päätöslauselma

Hovioikeus määrää, että asiassa ei saa B:n syyllisyyttä tukevana näyttönä käyttää hänen 27.1.2017 kotietsinnän yhteydessä antamaansa lausumaa.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Eija-Liisa Helin, Ulla Maija Hakomäki ja Sirpa Virkkala. Valmistelijana on ollut hovioikeuden esittelijä Jurkka Jämsä.

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimainen.

+

Finlex ® on oikeusministeriön omistama oikeudellisen aineiston julkinen ja maksuton Internet-palvelu.
Finlexin sisällön tuottaa ja sitä ylläpitää Edita Publishing Oy. Oikeusministeriö tai Edita eivät vastaa tietokantojen sisällössä mahdollisesti esiintyvistä virheistä, niiden käytöstä käyttäjälle aiheutuvista välittömistä tai välillisistä vahingoista tai Internet-tietoverkossa esiintyvistä käyttökatkoista tai muista häiriöistä.