29.4.2015

Valittajan ortodoksiseen kirkkokuntaan kuuluva lapsi oli halunnut siirtyä ortodoksisen uskonnon opetuksesta elämänkatsomustiedon opetukseen. Koulun johtava rehtori oli päättänyt, ettei valittajan lapsi voi siirtyä elämänkatsomustiedon opetukseen. Valittajan mukaan perusopetuslain 13 §:n mukainen velvollisuus osallistua uskonnon opetukseen kirkkoon kuuluvalle oli ristiriidassa perustuslain mukaisen uskonnonvapauden, yhdenvertaisuuden, lasten oikeuksien ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa.

Hallinto-oikeus katsoi, ettei ortodoksisen uskonnon opetuksessa ole lähtökohtaisesti kyse Suomen perustuslain 11 §:n tarkoittamalla tavalla uskonnon harjoittamisesta ja uskonnon opetuksen tulee olla uskonnon harjoittamisesta irrallista. Hallinto-oikeus katsoi lainsäädännöllinen järjestelmä huomioiden, ettei velvollisuus osallistua oman kirkkokuntansa mukaiseen uskonnon opetukseen loukkaa perus- ja ihmisoikeuksiin kuuluvaa uskonnon vapautta eikä perusopetuslain säännöksen ole arvioitava olevan ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. Hallinto-oikeus katsoi, ettei se ole toimivaltainen arvioimaan ja valvomaan opetuksen tosiasiallista sisältöä. Näin ollen viranhaltijan päätöstä ei ollut syytä muuttaa.

Päätös, johon on haettu muutosta

Joensuun normaalikoulun johtava rehtori
22.9.2014

Asiasta saatu selvitys

Valittajan mukaan hänen lapsensa on ollut ortodoksisen kirkon jäsen syntymästään asti. Valittajan lapsi on osallistunut ortodoksisen uskonnon opetukseen koko peruskoulun ala-asteen ajan. Yläasteelle siirtyessään syksyllä 2014 valittajan lapsi olisi halunnut siirtyä elämänkatsomustiedon opetukseen, koska se vastaisi paremmin hänen ja hänen vanhempiensa ajatusmaailmaa. Valittajan mukaan ala-asteella uskonnon opetukseen on sisältynyt paljon uskonnon harjoittamista, kuten ristinmerkkien tekemistä, ikonin suutelemista, polvillaan rukoilemista ja maan suutelemista. Lapsi on kokenut koulun uskonnon opetuksen itselleen vieraana ja hänen ajatusmaailmansa vastaisena. Elämänkatsomustiedon opiskelu olisi lapsen ja hänen vanhempiensa mielestä lapsen vakaumuksen mukaista. Perusopetuslain 13 §:n mukainen velvollisuus osallistua uskonnon opetukseen kirkkoon kuuluvalle on ristiriidassa perustuslain mukaisen uskonnonvapauden, yhdenvertaisuuden, lasten oikeuksien ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa.

Johtavan rehtorin antaman lausunnon mukaan koulun ortodoksisen uskonnon opetuksen luonne vastaa opetushallituksen antamia ohjeita. Opetuksen sisältöön liittyvät perustelut eivät liity katsomusopetukseen liittyviin vaihtoehtoihin, vaan ovat opetussuunnitelmallisia kysymyksiä, jotka ratkaistaan koulun sisällä. Katsomusopetuksen vaihtoehdot ratkaistaan perusopetuslain pohjalta. Kuulumalla ortodoksiseen kirkkokuntaan valittaja on ilmaissut samalla myös sen uskonnon, jota hänen lapsensa on lainsäädännön mukaan opiskeltava. Lausunnon mukaan perusopetuslain ja perustuslain säännökset eivät ole keskenään ristiriidassa. Euroopan ihmisoikeussopimuksen ensimmäisen lisäpöytäkirjan toinen artikla tukee huoltajan virallisesti ilmaiseman vakaumuksen mukaisen opetuksen antamista valittajan lapselle.

Ortodoksisen uskonnon opettajan laatiman opetuksen kuvauksen mukaan oppitunneilla ei ole polvillaan rukoilemista eikä maan suutelemista. Maahan polvistuminen paastorukouksen lopussa kuuluu ristinmerkin tekemisen, papilta siunauksen pyytämisen ja kumartamisen ohella ortodoksisen kirkon tapakulttuuriin. Uskonnon opettajan laatiman opetuksen kuvauksen mukaan kirkollisia tapoja ja taitoja ei voi oppia kuin itse harjoittelemalla.

Valittaja on antamassaan vastineessa tuonut esiin, ettei kuuluminen kirkkoon merkitse sitä, että vakaumus olisi tuon kirkon opetuksen mukainen. Valittajan mukaan opetuksen sisältämät toimet ovat kiistatta uskonnon harjoittamista ja lausunnossa kuvailtu opetus on indoktrinaatiota uskontoon. Uskonnonvapaus edellyttää, että oppilaalla on mahdollisuus siirtyä uskonnon opetuksesta elämänkatsomustiedon opetukseen halutessaan. Valittajan lapsen pakottaminen osallistumaan kuvatunlaiseen uskonnonopetukseen on perustuslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastaista.

Johtava rehtori on antamassaan lisälausunnossa todennut, että ortodoksisen uskonnon opetukseen liittyvä tapakulttuurin opiskelu on eräin osin monipuolisempaa kuin esimerkiksi luterilaisen uskonnon opetuksessa. Lausunnon mukaan tämä johtuu asianomaisen uskonnon opetusperinteestä ja opetuksellisista painotuksista. Pedagogisesti on tarkoituksenmukaista opettaa joitakin asioita toiminnallisesti, jotta oppiminen olisi tehokasta. Lisälausunnossa on lisäksi todettu, että opetussuunnitelman toteuttamiseen liittyvistä kysymyksistä voidaan aina neuvotella huoltajan kanssa mutta ne eivät juridisesta näkökulmasta tarkasteltuna liity katsomusopetuksen valintaan.

Asian oikeudellinen arviointi

Perusopetuslain 13 §:n 1 momentin mukaan perusopetuksen järjestäjän tulee järjestää oppilaiden enemmistön uskonnon mukaista uskonnon opetusta. Opetus järjestetään tällöin sen mukaan, mihin uskonnolliseen yhdyskuntaan oppilaiden enemmistö kuuluu. Tähän uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluvat oppilaat osallistuvat oman uskontonsa opetukseen. Oppilas, joka ei kuulu tähän uskonnolliseen yhdyskuntaan, voi huoltajan ilmoitettua asiasta perusopetuksen järjestäjälle osallistua mainittuun uskonnonopetukseen. Pykälän 5 momentin mukaan uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomalle oppilaalle, joka ei osallistu 1 momentissa tarkoitettuun uskonnonopetukseen, opetetaan elämänkatsomustietoa. Uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluvalle oppilaalle, jolle ei järjestetä hänen oman uskontonsa opetusta, opetetaan huoltajan pyynnöstä elämänkatsomustietoa. Perusopetuksen järjestäjän tulee järjestää elämänkatsomustiedon opetusta, jos opetukseen oikeutettuja oppilaita on vähintään kolme.

Suomen perustuslain 11 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Pykälän 2 momentin mukaan uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.

Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (KP-sopimus) 18 artiklan 1 kohdan mukaan jokaisella on oikeus ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapauteen. Tämä oikeus sisältää vapauden tunnustaa omavalintaista uskontoa tai uskoa taikka omaksua se sekä vapauden joko yksinään tai yhdessä muiden kanssa julkisesti tai yksityisesti harjoittaa uskontoaan tai uskoaan jumalanpalveluksissa, uskonnollisissa menoissa, hartaudenharjoituksissa ja opetuksessa.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) ensimmäisen lisäpöytäkirjan 2 artiklan mukaan keneltäkään ei saa kieltää oikeutta koulutukseen. Hoitaessaan kasvatuksen ja opetuksen alalla omaksumiaan tehtäviä valtion tulee kunnioittaa vanhempien oikeutta varmistaa lapsilleen heidän omien uskonnollisten ja aatteellisten vakaumustensa mukainen kasvatus ja opetus. EIS:n

9 artiklan 1 kohdan mukaan jokaisella on oikeus ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauteen. Tämä oikeus sisältää vapauden vaihtaa uskontoa tai uskoa ja vapauden tunnustaa uskontoaan tai uskoaan joko yksin tai yhdessä muiden kanssa julkisesti tai yksityisesti jumalanpalveluksissa, opettamalla, hartaudenharjoituksissa ja uskonnollisin menoin.

Lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen 14 artiklan 1 kohdan mukaan sopimusvaltiot kunnioittavat lapsen oikeutta ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauteen. Artiklan 3 kohdan mukaan henkilön vapaudelle tunnustaa uskontoaan tai vakaumustaan voidaan asettaa vain sellaisia rajoituksia, joista säädetään laissa ja jotka ovat välttämättömiä yleisen turvallisuuden, järjestyksen, terveyden ja moraalin tai muiden ihmisten perusoikeuksien ja vapauksien suojelemiseksi.

Opetushallituksen 16.9.2014 antaman ohjeen mukaan oppilaiden huoltajille tulee korostaa, että katsomusopetusta koskevissa valinnoissa pyritään samalla tavoin kuin muidenkin opintojen valinnoissa siihen, että ratkaisu on pysyvä, eikä valintaa voida muuttaa. Jos oppilaan uskonnollinen yhdyskunta muuttuu tai oppilas ei enää kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan, oppilaan huoltajalla on kuitenkin oikeus muuttaa valintaa.

Hallinto-oikeus toteaa, että asiassa on kyse siitä, onko valittajan lapsella velvollisuus jatkaa kirkkokuntansa mukaisessa uskonnon opetuksessa ja onko ortodoksisen uskonnon opetuksessa kysymys Suomen perustuslain tarkoittamalla tavalla uskonnon harjoittamisesta siten, että viranhaltijan päätös loukkaa valittajan lapsen oikeutta uskonnonvapauteen.

Hallinto-oikeus toteaa, että perusopetuslain 13 §:n tarkoituksena on omalta osaltaan edistää uskonnonvapautta turvaamalla oppilaan oikeudet saada oman uskontonsa mukaista opetusta. Toisaalta perusopetuslain 13 § on tarkoitettu myös velvoittavaksi ja uskonnonopetus määräytyy lähtökohtaisesti sen mukaan, mihin uskontokuntaan lapsi kuuluu. Perusopetuslain 13 §:ää muutettiin uuden uskonnonvapauslain (453/2003) säätämisen yhteydessä. Uskonnonvapauslakiin liittyvistä lain esityöstä (HE 170/2002) käy ilmi, ettei tarkoituksena ole ollut muutta uskonnonopetuksen sisältöä. Muutoksella ei ole tarkoitettu myöskään vaikuttaa oppilaan oikeuteen saada oman uskontonsa tai elämänkatsomustiedon opetusta eikä oppilaan velvollisuuteen osallistua mainittuun opetukseen. Hallinto-oikeus katsoo, että kuulumalla ortodoksiseen kirkkokuntaan lapsen opetussuunnitelmalliseksi oppinaineeksi on valikoitunut ortodoksisen uskonnon opetus.

Hallinto-oikeus toteaa edelleen, että kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Asiassa ei ole merkitystä sillä, onko henkilö asianomaisen uskonnollisen yhdyskunnan jäsen. Sivistysvaliokunnan perustuslakivaliokunnalle uskonnonvapauslakia koskevan hallituksen esityksen johdosta antaman lausunnon (SiVL 14/2002 vp) mukaan uskonnonopetuksen tehtävänä on tarjota oppilaalle tietoja, taitoja ja kokemuksia, joista hän saa aineksia identiteettinsä ja maailmankatsomuksensa rakentamiseen. Uskonnon opetukseen voi sisältyä tutustumista esimerkiksi rukouksiin, virsiin sekä muihin uskonnollisiin toimituksiin. Sivistysvaliokunnan mukaan esimerkiksi vierailu moskeijassa tai kirkossa ei ole sinällään uskonnollinen tilaisuus. Perustuslakivaliokunta on uskonnonvapauslakia koskevan hallituksen esityksen johdosta antamassaan mietinnössä (10/2002) katsonut, että säännöt uskonnon tai elämänkatsomustiedon opetuksen saamisesta ovat sopusoinnussa perustuslain kanssa. Perustuslakivaliokunta on katsonut, ettei hallituksen esityksessä ole ollut huomauttamista perustuslain näkökulmasta siitä syystä, että oman uskonnon opetus ei ole sivistysvaliokunnan esittämien luonnehdintojen mukaan sisällöltään perustuslaissa tarkoitettua uskonnon harjoittamista. Hallinto-oikeus arvioi asiaa samoin kuin perustuslakivaliokunta, joten perusopetuslain säännöksen ei ole arvioitava olevan ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. Ottaen huomioon edellä esitetyt perustelut ja asiassa saatu selvitys uskonnon opetuksesta hallinto-oikeus katsoo, ettei uskonnon opetuksessa ole kysymys Suomen perustuslain tarkoittamasta uskonnon harjoittamisesta. Opetuksen tavoitteet ja keskeiset sisällöt määritellään opetussuunnitelman perusteissa.

Hallinto-oikeus toteaa, että perus- ja ihmisoikeuksien ytimeen kuuluu uskonnonvapaus. Uskonnonopetus ei saa pyrkiä käännyttämiseen ja valtion on huolehdittava siitä, että opetusta ja koulutusta annetaan objektiivisella, kriittisellä ja pluralistisella tavalla (ks. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu Folgero ym. v. Norja, 29.6.2007). Lainsäädännöllinen järjestelmä lähtee toisin sanoen siitä, että uskonnonopetus ja uskonnon harjoittaminen ovat kaksi eri asiaa. Mikäli uskonnon opetus kuitenkin sisältäisi uskonnon harjoittamiseksi katsottavia piirteitä, tulisi oppilaan kirkkokuntaan kuulumisestaan riippumatta voida kieltäytyä osallistumasta tällaisiin tilaisuuksiin. Hallinto-oikeus ei ole kuitenkaan toimivaltainen arvioimaan ja valvomaan opetuksen tosiasiallista sisältöä. Koska uskonnonopetuksessa ei ole lainsäädännöllinen järjestelmä huomioiden kyse uskonnon harjoittamisesta ja uskonnon opetuksen tulee olla uskonnon harjoittamisesta irrallista, velvollisuus osallistua oman uskonnon opetukseen ei hallinto-oikeuden näkemyksen mukaan rajaa oikeutta uskonnonvapauteen. Viranhaltijan päätös ei ole myöskään kansainvälisten perus- ja ihmisoikeussäännösten eikä lapsen oikeuksien sopimuksen vastainen.

Ottaen huomioon edellä esitetyt perustelut kokonaisuudessaan, viranhaltijan päätöstä ei ole syytä muuttaa.

Johtopäätös

Hallinto-oikeus katsoo, ettei ortodoksisen uskonnon opetuksessa ole kyse perustuslain tarkoittamalla tavalla uskonnon harjoittamisesta. Hallinto-oikeus katsoo, ettei velvollisuus osallistua oman uskonnon opetukseen loukkaa perus- ja ihmisoikeuksiin kuuluvaa uskonnon vapautta. Näin ollen viranhaltijan päätöstä ei ole syytä muuttaa.

Sovelletut oikeusohjeet
Perusteluissa mainitut ja
Suomen perustuslaki 106 §
Uskonnonvapauslaki 3 § ja 6 §

Asian ovat ratkaisseet hallinto-oikeustuomarit Veijo Tarukannel, Mirjami Paso, Anu Koivuluoma. Asian esittelijä Toni Nykänen.

KHO:n päätös 23.2.2017 taltionumero 0763/17, päätöstä ei muuteta