HE 86/2001

Hallituksen esitys Eduskunnalle lahjontaa koskevan Euroopan neuvoston siviilioikeudellisen yleissopimuksen hyväksymisestä ja laiksi sen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta

ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ

Esityksessä ehdotetaan, että eduskunta hyväksyisi Strasbourgissa 4 päivänä marraskuuta 1999 tehdyn Euroopan neuvoston lahjontaa koskevan siviilioikeudellisen yleissopimuksen. Sopimuksella pyritään vaikuttamaan lahjonnan vastaiseen taisteluun siviilioikeudellisin keinoin erityisesti turvaamalla lahjonnan vuoksi vahingon kärsineelle oikeus korvaukseen.

Suomen voimassa oleva oikeus täyttää yleissopimuksessa sopimusvaltioille asetetut vaatimukset. Tämän takia esityksessä ei ehdoteta muutoksia Suomen voimassa olevaan lainsäädäntöön.

Esitykseen sisältyy lakiehdotus yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta. Yleissopimuksen voimaantulo edellyttää 14 valtion ratifiointia tai hyväksymistä. Laki on tarkoitettu tulemaan voimaan samana ajankohtana kuin yleissopimus.


SISÄLLYSLUETTELO
ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ
YLEISPERUSTELUT
1. Johdanto
2. Nykytila
2.1. Lainsäädäntö ja käytäntö
2.2. EN:n lahjontaa koskeva siviilioikeudellinen yleissopimus
2.3. Nykytilan arviointi
3. Esityksen tavoitteet ja keskeiset ehdotukset
4. Esityksen vaikutukset
5. Asian valmistelu
YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT
1. Yleissopimuksen lainsäädännölliset vaatimukset ja Suomen
lainsäädäntö
1.1. Yleissopimuksen tarkoitus
1.2. Vahingonkorvaus
1.3. Sopimuksen pätemättömyys
1.4. Työntekijöiden suojelu
1.5. Tilinpäätös ja tilintarkastus
1.6. Todisteiden hankkiminen ja väliaikaiset
turvaamistoimet
1.7. Kansainvälinen yhteistyö ja täytäntöönpanon valvonta
1.8. Loppumääräykset
2. Lakiehdotuksen perustelut
3. Voimaantulo
4. Eduskunnan suostumuksen tarpeellisuus
LAKIEHDOTUS
lahjontaa koskevan Euroopan neuvoston siviilioikeudellisen
yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten
voimaansaattamisesta
LIITE
SOPIMUSTEKSTIT

YLEISPERUSTELUT

1. Johdanto

Suomi allekirjoitti 8 päivänä kesäkuuta 2000 Euroopan neuvoston (EN) Strasbourgissa 4 päivänä marraskuuta 1999 hyväksymän lahjontaa koskevan siviilioikeudellisen yleissopimuksen (Civil Law Convention on Corruption, ETS No. 174). Sillä pyritään vastustamaan lahjontaa siviilioikeudellisin keinoin erityisesti velvoittamalla sopimusosapuolet huolehtimaan siitä, että niiden lainsäädännössä taataan lahjonnan seurauksena vahingon kärsineille oikeus täyteen korvaukseen kärsimästään vahingosta.

Siviilioikeudellinen yleissopimus on osa EN:n marraskuussa 1996 hyväksymää lahjonnan vastaista toimintaohjelmaa. Saman ohjelman mukaisesti EN on hyväksynyt aikaisemmin 4 päivänä marraskuuta 1998 lahjontaa koskevan rikosoikeudellisen yleissopimuksen, jonka Suomi on allekirjoittanut tammikuussa 1999. Kumpikaan sopimus ei ole vielä tullut kansainvälisesti voimaan eikä Suomi ole vielä ratifioinut tai hyväksynyt niitä.

Rikosoikeudellisen yleissopimuksen mukaan sopimusvaltion on muun muassa säädettävä rangaistavaksi teoksi aktiivinen ja passiivinen lahjonta, joka kohdistuu seuraaviin henkilöihin: kansalliset virkamiehet ja kansaneduslaitoksen jäsenet, ulkomaiset virkamiehet, toisen valtion kansanedustuslaitoksen jäsenet, kansainvälisten järjestöjen virkamiehet, kansainvälisten parlamentaaristen yleiskokousten jäsenet sekä kansainvälisten tuomioistuinten tuomarit ja viranhaltijat. Myös lahjonta yksityisellä sektorilla on sopimuksen mukaan säädettävä rangaistavaksi teoksi.

2. Nykytila
2.1. Lainsäädäntö ja käytäntö

Suomessa ei ole nimenomaisesti lahjontaa koskevaa siviilioikeudellista lainsäädäntöä. Lahjonnasta aiheutuneiden vahinkojen korvaamiseen sovelletaan vahingonkorvauslakia (412/1974) ja oikeuskäytännössä vakiintuneita vahingonkorvausoikeuden yleisiä periaatteita. Vahingonkorvauslaki ei koske sopimukseen perustuvaa tai muussa laissa säädettyä korvausvastuuta, ellei toisin säädetä.

Vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n mukaan korvausvastuun edellytyksenä on vahingon aiheuttajan tahallisuus tai huolimattomuus. Lain 3 luvussa säädetään työnantajan ja julkisyhteisön huolimattomuudesta riippumattomasta vastuusta työntekijän tai virkamiehen aiheuttamasta vahingosta.

Korvausmäärän laskemisen perusteena voidaan pitää lähtökohtana niin sanottua täyden korvauksen periaatetta. Lähtökohtaisesti korvaus käsittää 5 luvun 1 §:n mukaan hyvityksen vain henkilö- ja esinevahingosta. Myös sellainen taloudellinen vahinko, joka ei ole yhteydessä henkilö- tai esinevahinkoon, voidaan kuitenkin korvata muun muassa, jos se on aiheutettu rangaistavalla teolla tai julkista valtaa käytettäessä. Sopimussuhteiden piirissä taloudellisen vahingon korvaaminen on pääsääntönä.

Henkilövahinkoja koskevia säännöksiä sovelletaan 5 luvun 6 §:n mukaan myös sellaisen kärsimyksen korvaukseen, joka on aiheutunut vapauteen, kunniaan tai kotirauhaan kohdistuneesta taikka muusta sen kaltaisesta rikoksesta.

Jos vahingon kärsineen puolelta on myötävaikutettu vahinkoon, vahingonkorvausta voidaan 6 luvun 1 §:n mukaan sovitella kohtuuden mukaan. Jos vahinko on kahden tai useamman aiheuttama, he vastaavat saman luvun 2 §:n mukaan vahingosta yhteisvastuullisesti.

Korvausta on 7 luvun 2 §:n mukaan vaadittava 10 vuoden kuluessa vahingon tapahtumisesta, jollei lyhyempää vanhentumisaikaa ole säädetty.

Oikeustointen pätemättömyydestä ja sovittelusta säädetään varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (228/1929, oikeustoimilaki) 3 luvussa. Sen 33 §:n mukaan oikeustoimi on pätemätön, jos siihen vetoaminen on "kunnian vastaista ja arvotonta". Jos oikeustoimen ehto on kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen, ehtoa voidaan saman lain 36 §:n yleislausekkeen mukaan sovitella tai jättää se huomioon ottamatta. Kokonaisarvion perusteella sopimusta voidaan sovitella muiltakin osin tai se voidaan määrätä raukeamaan.

2.2. EN:n lahjontaa koskeva siviilioikeudellinen yleissopimus
Sopimuksen pääasiallinen sisältö

Sopimusvaltion on sopimuksen 3 artiklan 1 kappaleen mukaan säädettävä lainsäädännössään, että lahjonnan seurauksena vahingon kärsineellä on oikeus nostaa kanne täyden korvauksen saamiseksi vahingosta. Vahingonkorvaus voi artiklan 2 kappaleen mukaan kattaa aineellisen vahingon, tulon menetyksen ja aineettoman vahingon.

Korvausvelvollisuus edellyttää sopimuksen 4 artiklan 1 kappaleen mukaan, että vastaaja on syyllistynyt lahjontaan tai on sallinut sen taikka ei ole ryhtynyt kohtuullisiin toimenpiteisiin lahjonnan estämiseksi. Lisäksi edellytetään, että kantaja on kärsinyt lahjontaan syy-yhteydessä olevan vahingon. Useat samaan lahjontaan syyllistyneet vastaavat artiklan 2 kappaleen mukaan vahingosta yhteisvastuullisesti. Valtio ja muu julkisyhteisö vastaa 5 artiklan mukaan virkamiehensä syyllistymisestä lahjontaan virkatehtäviensä yhteydessä aiheutuneista vahingoista. Korvausta voidaan 6 artiklan mukaan alentaa tai se evätä, jos kantaja on myötävaikuttanut vahingon syntymiseen.

Vahingonkorvauskanteen nostamiselle säädetty määräaika ei saa sopimuksen 7 artiklan mukaan olla alle kolme vuotta siitä, kun vahingon kärsinyt on saanut tiedon tai hänen olisi pitänyt kohtuudella tietää vahingosta tai lahjonnasta sekä siitä vastuussa olevasta henkilöstä. Korvauskanteen nostamiselle voidaan kuitenkin säätää mainittujen edellytysten täyttymisestä riippumaton vähintään 10 vuoden pituinen määräaika, joka alkaa kulua lahjonnan tapahtumisesta.

Sopimusvaltion on 8 artiklan 1 kappaleen mukaan säädettävä kansallisessa lainsäädännössään, että lahjontaa koskeva sopimus on pätemätön. Kaikilla sopimusosapuolilla, joiden tahdonilmaisuun lahjonta on vaikuttanut, on artiklan 2 kappaleen mukaan oltava oikeus vaatia sopimuksen julistamista pätemättömäksi.

Lisäksi sopimuksessa on määräys työntekijöiden suojelusta perusteettomia seuraamuksia vastaan tilanteessa, jossa hän on ilmoittanut epäilemästään lahjonnasta (9 artikla) sekä yleisluonteisia tilinpäätöstä ja tilintarkastusta (10 artikla), todisteiden hankkimista (11 artikla) ja väliaikaisia turvaamistoimenpiteitä (12 artikla) koskevia määräyksiä.

Sopimuksen kansallinen täytäntöönpano

EN:n lahjontaa koskevan siviilioikeudellisen yleissopimuksen määräykset koskevat sopimuspuolia eli sopimusvaltioita. Ne eivät ole sellaisenaan sovellettavissa yksittäisiin lahjontatapauksiin, vaan velvoittavat sopimusvaltion huolehtimaan siitä, että sopimuksen määräysten mukaiset periaatteet ja säännöt käyvät ilmi sen oikeusjärjestyksestä.

Sopimusvaltiot voivat yleissopimusta selittävän raportin 23 kohdan mukaan ottaa huomioon sopimusta täytäntöön pannessaan omat kansalliset erityispiirteensä. Yleissopimuksen täytäntöönpano ei esimerkiksi edellytä, että sopimusvaltion olisi kirjattava sopimuksen määräysten mukaiset säännökset lainsäädäntöönsä, jos sen oikeus muutoinkin vastaa sisällöltään sopimusta.

Raportin 24 kohdassa todetaan erityisesti, että sellaisen sopimusvaltion, joka jo täyttää yleissopimuksessa asetetut vaatimukset, ei tarvitse ryhtyä enempiin toimenpiteisiin sen täytäntöön panemiseksi.

2.3. Nykytilan arviointi

Vaikka Suomessa ei ole nimenomaisesti lahjontaa koskevaa siviili- eikä prosessioikeudellista lainsäädäntöä, Suomen voimassa oleva oikeus vastaa sisällöltään yleissopimuksen määräyksiä ja täyttää niissä sopimusvaltiolle asetetut vaatimukset.

3. Esityksen tavoitteet ja keskeiset ehdotukset

Esityksen tavoitteena on saattaa EN:n lahjontaa koskeva siviilioikeudellinen yleissopimus voimaan Suomessa samanaikaisesti sopimuksen kansainvälisen voimaantulon kanssa. Sopimuksen keskeisenä tavoitteena on lisätä EN:n jäsenvaltioiden siviilioikeudellisen lainsäädännön yhtenäisyyttä lahjonnan vastaisessa taistelussa. Koska Suomen oikeus jo nykyisin täyttää yleissopimuksessa sopimusvaltiolle asetetut vaatimukset, esityksessä ei ehdoteta muutoksia voimassa olevaan lakiin.

Yleissopimus sisältää lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä. Tämän takia esityksessä ehdotetaan säädettäväksi niin sanottu blankettilaki, jolla sopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset tulisivat sellaisinaan sovellettaviksi kansallisena lakina.

4. Esityksen vaikutukset

Esityksellä ei ole välittömiä organisatorisia eikä taloudellisia vaikutuksia.

5. Asian valmistelu

Ehdotus hallituksen esitykseksi on valmisteltu oikeusministeriössä virkatyönä. Ehdotuksesta pyydettiin marraskuussa 2000 lausunto 11 viranomaiselta ja yhteisöltä. Lausunnonantajilla ei ollut huomautettavaa ehdotuksesta.

YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT

1. Yleissopimuksen lainsäädännölliset vaatimukset ja Suomen lainsäädäntö
1.1. Yleissopimuksen tarkoitus

Yleissopimuksen tarkoitus määritellään 1 artiklassa. Sen mukaan sopimusvaltion on turvattava lainsäädännössään lahjonnasta kärsimään joutuneille luonnollisille henkilöille ja oikeushenkilöille tehokkaat oikeussuojakeinot. Näistä keinoista artiklassa mainitaan erityisesti oikeus saada korvausta lahjonnasta aiheutuneesta vahingosta.

Sopimuksen 2 artiklan mukaan lahjonnalla tarkoitetaan sellaisen lahjuksen tai muun perusteettoman edun tarjoamista, pyytämistä, antamista tai hyväksymistä, joka vaikuttaa vastaanottajan tehtävien asianmukaiseen täyttämiseen. Yleissopimusta selittävän raportin 31 kohdan mukaan sopimusvaltion ei tarvitse sisällyttää artiklan mukaista määritelmää lainsäädäntöönsä. Artiklan tarkoituksena on lähinnä vain selventää yleissopimuksen yhteydessä käytettyä lahjonnan käsitettä.

Rikoslain lahjusrikossäännökset kattavat yleissopimuksen lahjonnan määritelmän piiriin kuuluvat lahjontatilanteet. Virkamiehen niin sanotusta aktiivisesta lahjomisesta säädetään rangaistus rikoslain 16 luvun 13 ja 14 §:ssä. Virkamiehen niin sanottua passiivista lahjomista koskevat rangaistussäännökset ovat rikoslain 40 luvun 2 ja 3 §:ssä. Lisäksi rikoslain 30 luvun 7 §:ssä säädetään lahjomisesta elinkeinotoiminnassa ja saman luvun 8 §:ssä lahjuksen ottamisesta elinkeinotoiminnassa.

1.2. Vahingonkorvaus

Yleissopimuksen 3 artiklan mukaan vahingon kärsineellä tulee olla oikeus nostaa kanne täyden korvauksen saamiseksi kärsimästään vahingosta. Artiklassa tarkoitettu korvaus voi käsittää hyvityksen aineellisesta vahingosta. Suoranaisen aineellisen vahingon lisäksi myös artiklassa mainittu tulon tai ansion menetys voi tulla korvattavaksi epäsuorana aineellisena vahinkona.

Vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:n mukaan sellainen taloudellinen vahinko, joka ei ole yhteydessä henkilövahinkoon eikä esinevahinkoon, korvataan pääsääntöisesti vain, jos vahinko on aiheutettu rangaistavaksi säädetyllä teolla tai julkista valtaa käytettäessä. Vahingonkorvauslaki ei koske sopimussuhteita. Niissä taloudellisen vahingon korvaaminen on pääsääntö. Myös erityislait syrjäyttävät vahingonkorvauslain.

Koska yleissopimuksen lahjonnan määritelmän piiriin kuuluvat teot on säädetty rikoslain 16, 30 ja 40 luvussa rangaistaviksi teoiksi, niistä aiheutuneet taloudelliset vahingot ovat vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:n nojalla korvattavia vahinkoja.

Artiklan mukaan korvaus voi kattaa ("may cover") aineellisen vahingon lisäksi myös aineettoman vahingon ("non-pecuniary loss"). Yleisimpänä esimerkkinä artiklassa tarkoitetusta aineettomasta vahingosta mainitaan sopimusta selittävän raportin 38 kohdassa kilpailevan yrityksen maineen menetys. Tällainen vahinko voidaan korvata kohdan mukaan joko rahalla tai esimerkiksi julkaisemalla tuomio vastaajan kustannuksella.

Sopimusta selittävän raportin 39 kohdassa todetaan, että sopimusvaltio voi päättää, millaisia aineettomia vahinkoja sen lain mukaan korvataan. Sopimusvaltio voi myös päättää, miten tällainen vahinko on korvattava. Jos sopimusvaltion lain mukaan vain maineen menetyksestä aiheutunut aineeton vahinko korvataan, sen katsotaan tältä osin täyttäneen sille artiklassa asetetun vaatimuksen.

Ennen rikoslain lahjusrikoksia koskevien säännösten uudistamista elinkeinotoiminnan lahjusrikoksista säädettiin sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annetussa laissa (1061/1978). Lahjontaa voidaan edelleenkin pitää mainitun lain 1 §:ssä tarkoitettuna hyvän liiketavan vastaisena sopimattomana menettelynä.

Markkinatuomioistuin voi sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annetun lain 6 §:n nojalla kieltää elinkeinonharjoittajaa jatkamasta 1 §:n vastaista sopimatonta menettelyä. Se voi samalla velvoittaa 8 §:n nojalla elinkeinonharjoittajan ryhtymään sopivaan oikaisutoimeen. Lisäksi markkinatuomioistuin voi määrätä, että päätös on vastaajan kustannuksella julkaistava yhdessä tai useammassa sanoma- tai aikakauslehdessä.

Vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n mukaan henkilövahinkoa koskevia vahingonkorvauslain säännöksiä on sovellettava myös sellaisen kärsimyksen korvaamiseen, jonka on aiheuttanut muun muassa kunniaan kohdistunut tai muu sen kaltainen rikos. Myös rikoslain 27 luvun 7 §:n nojalla kunnianloukkauksesta tuomittu voidaan velvoittaa asianhaarain mukaan korvaamaan asianomistajalle kulut tuomion painattamisesta viralliseen tai paikkakunnan sanomalehteen.

Edellä luetellut säännökset täyttävät sopimuksen 3 artiklassa sopimusvaltiolle asetetut vaatimukset.

Sopimuksen 4 artiklan 1 kappaleen mukaan korvausvastuun edellytyksenä on, että vastaaja on syyllistynyt lahjontaan tai on sallinut lahjonnan taikka ei ole ryhtynyt kohtuullisiin toimenpiteisiin lahjonnan estämiseksi.

Sopimusta selittävän raportin 42 kohdan mukaan myös ne, jotka ovat laiminlyöneet vastuualueensa piiriin kuuluvat asianmukaiset toimenpiteet lahjonnan estämiseksi, ovat vastuussa lahjonnasta aiheutuneesta vahingosta. Esimerkiksi työnantaja vastaa työntekijänsä osallistumisesta lahjontaan, jos hän on laiminlyönyt asianmukaisen yrityksen organisoinnin tai työntekijän valvonnan.

Vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan työnantaja on velvollinen huolimattomuudestaan riippumatta korvaamaan vahingon, jonka työntekijä virheellään tai laiminlyönnillään on aiheuttanut työssään. Sama koskee 2 momentin mukaan myös valtiota, kuntaa ja muuta julkista yhteisöä tai laitosta, kun vahinko on aiheutunut sen työntekijän taikka siihen virka- tai siihen verrattavassa palvelussuhteessa olevan henkilön virheestä tai laiminlyönnistä sellaisessa toiminnassa, jota ei ole pidettävä julkisen vallan käyttämisenä. Jos vahinko on aiheutunut julkista valtaa käytettäessä, julkisyhteisö ja muu julkista tehtävää hoitava yhteisö on saman luvun 2 §:n mukaan velvollinen korvaamaan vahingon, jos toimen tai tehtävän suorittamiselle kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ole noudatettu.

Vahingonkorvauslain 3 luvun säännökset työnantajan ja julkisyhteisön korvausvastuusta täyttävät sopimuksen 4 artiklan 1 kappaleessa sopimusvaltiolle asetetut vaatimukset myös raportin 42 kohdassa mainituissa tilanteissa.

Lisäksi 4 artiklan 1 kappaleessa edellytetään, että kantaja on kärsinyt vahingon ja että lahjonnan ja vahingon välillä on syy-yhteys. Nämä myös Suomen vahingonkorvausoikeuden keskeiset periaatteet eivät käy ilmi suoraan laista. Vahingonkorvaussäännöksissä viitataan kuitenkin (esimerkiksi ilmaisuilla "aiheuttaa", "ollut syynä" ja "sen vuoksi, että") säännönmukaisesti siihen, että jokin teko, laiminlyönti tai muu toimintamuoto on syy, jonka seurauksena jollekin on aiheutunut vahinko.

Artiklan 2 kappaleessa on vahingonkorvauslain 6 luvun 2 §:n mukainen useiden vahingonaiheuttajien yhteisvastuuta koskeva määräys.

Sopimuksen 5 artiklan mukaan sillä, joka on kärsinyt vahingon virkamiehen osallistumisesta virkatoimessaan lahjontaan, tulee olla käytettävissään asianmukaiset menettelytavat korvauksen saamiseksi siltä julkisyhteisöltä, jonka palveluksessa virkamies on.

Vahingonkorvauslain 3 luvun säännökset julkisyhteisön korvausvastuusta täyttävät 5 artiklassa sopimusvaltiolle asetetut vaatimukset.

Sopimuksen 6 artikla vastaa sisällöltään vahingon kärsineen myötävaikutusta vahinkoon koskevaa vahingonkorvauslain 6 luvun 1 §:ää.

Sopimuksen 7 artiklan 1 kappaleen mukaan vahingonkorvauskanteen nostamiselle säädetty vanhentumisaika ei saa olla alle kolme vuotta siitä päivästä lukien, jona vahingon kärsinyt on saanut tiedon tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta tai lahjonnasta sekä siitä vastuussa olevasta henkilöstä. Sopimusvaltio voi kuitenkin säätää, että vahingonkorvauskanne vanhentuu vähintään kymmenen vuoden pituisen määräajan kuluttua lahjonnan tapahtumisesta, vaikka edellä asetetut vahingon kärsineen tietoisuutta koskevat vaatimukset eivät olisikaan täyttyneet.

Vahingonkorvauslain 7 luvun 2 §:n mukaan korvausta on vaadittava kymmenen vuoden kuluessa vahingon tapahtumisesta. Jos vahinko on aiheutettu rikoksella ja oikeus panna rikos syytteeseen kestää pitemmän ajan, vahingonkorvausta saadaan kuitenkin vaatia samassa ajassa.

Lisäksi useissa laeissa on näihin lakeihin perustuvien velvoitteiden vanhentumista koskevia erityissäännöksiä, jotka tuskin saattavat tulla sovellettaviksi lahjonnasta aiheutuneiden vahinkojen korvausvaatimuksiin.

Vahingonkorvauslain mukainen vanhentumisaika alkaa kulua vahingon tapahtumisesta. Yleissopimuksen mukainen vähintään 10 vuoden pituinen määräaika alkaa kulua lahjonnasta. Koska vahinko ei voi tapahtua aikaisemmin kuin sen aiheuttanut lahjonta, säännös täyttää myös tältä osin sopimuksen 7 artiklan 1 kohdassa sopimusvaltiolle asetetut vaatimukset.

Sopimuksen 7 artiklan 2 kappaleen mukaan vanhentumisen katkaisemiseen sovelletaan sopimusvaltion lakia.

1.3. Sopimuksen pätemättömyys

Sopimuksen 8 artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltion on säädettävä pätemättömäksi sellainen sopimus tai sopimusehto, joka mahdollistaa lahjonnan ("providing for corruption"). Kappaletta on ilmeisesti tulkittava siten, että itse lahjontaa koskeva sopimus on pätemätön ja että kappale ei koske lahjonnan avulla aikaansaatua sopimusta.

Suomen lainsäädännössä ei ole lain tai hyvän tavan vastaisen sopimuksen pätemättömyyttä koskevaa yleistä säännöstä. Yleisesti voidaan kuitenkin katsoa, että oikeusjärjestyksessämme ei hyväksytä eikä tueta sisällöltään lain tai hyvän tavan vastaisia oikeustoimia. Tällaisen oikeustoimen pätemättömyys otetaan huomioon viran puolesta.

Artiklan 2 kappaleen mukaan sellaisella sopimuksen osapuolella, jonka tahdonilmaisuun lahjonta on vaikuttanut ("whose consent has been undermined by an act of corruption"), tulee olla oikeus vaatia tuomioistuimessa sopimuksen julistamista pätemättömäksi. Sopijapuolella tulee olla tällainen oikeus siitä riippumatta, onko hänellä oikeus vaatia lahjonnan johdosta vahingonkorvausta vai ei.

Kappale ei koske lahjonnan vaikutuksesta syntyneen sopimuksen sitovuutta, vaan ainoastaan sitä, kuka voi nostaa kanteen tällaisen sopimuksen julistamiseksi pätemättömäksi. Sopimusta selittävän raportin 64 kohdassa todetaan, että sopimuksen osapuolet voivat kanteesta huolimatta jatkaa halutessaan sopimussuhdetta ja että tuomioistuimen asiana on päättää sopimuksen sitovuudesta kaikki asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen. Sopimusvaltiot eivät myöskään ole raportin mukaan velvollisia antamaan sivullisille oikeutta vaatia sopimuksen julistamista pätemättömäksi.

Suomessa lahjonnan vaikutuksesta syntynyt sopimus voidaan julistaa pätemättömäksi oikeustoimilain 33 §:n nojalla. Myös oikeustoimilain 36 §:n soveltaminen saattaa joissakin tapauksissa tulla kysymykseen.

Oikeustoimilain nykyisiä säännöksiä voidaan pitää kohdassa sopimusvaltiolle asetettujen velvoitteiden täyttämisen kannalta riittävinä.

1.4. Työntekijöiden suojelu

Sopimuksen 9 artikla koskee tilanteita, joissa työntekijä on perustellusti epäillyt lahjontaa ja vilpittömässä mielessä kertonut epäilystään asiasta vastaavalle henkilölle tai viranomaiselle. Artiklan mukaan sopimusvaltion on varmistettava lainsäädännössään, että työntekijää suojataan riittävästi tällaisissa tilanteissa epäoikeutettuja seuraamuksia vastaan. Esimerkkeinä tällaisista seuraamuksista mainitaan sopimusta selittävän raportin 69 kohdassa työtehtävistä vapauttaminen, alempiarvoisiin tehtäviin siirtäminen tai muu urakehitystä heikentävä toimenpide.

Työsopimuslain (320/1970) 17 §:n 3 momentin syrjintäkieltoa koskevaa säännöksen mukaan työnantajan on kohdeltava työntekijöitään tasapuolisesti, niin ettei ketään perusteettomasti aseteta toisiin nähden eri asemaan. Säännöstä täydentää muun muassa irtisanomissuojaa koskeva työsopimuslain 37 §:n 2 momentti. Sen mukaan työnantaja ei saa irtisanoa toistaiseksi voimassa olevaa työsopimusta työntekijästä johtuvasta syystä, ellei syy ole erityisen painava.

Uusi työsopimuslaki (55/2001) tulee voimaan 1 päivänä kesäkuuta 2001. Sen 7 luvun 1 §:n irtisanomisperusteita koskevan yleissäännöksen mukaan työnantaja saa irtisanoa toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen vain asiallisesta ja painavasta syystä. Työntekijän henkilöön liittyviä irtisanomisperusteita koskevan 2 §:n 2 momentin 4 kohdan mukaan asiallisena ja painavana perusteena ei voida ainakaan pitää muun muassa sitä, että työntekijä turvautuu käytettävissä oleviin oikeuskeinoihin. Lisäksi työnantaja velvoitetaan lain 2 luvun 2 §:ssä kohtelemaan työntekijöitä tasapuolisesti niin ettei ketään aseteta eri asemaan säännöksessä luetellun tai muun niihin verrattavan seikan vuoksi.

Nykyiset työntekijöiden suojaamiseksi kehitetyt säännökset ja tehokkaat oikeussuojakeinot täyttävät 9 artiklassa sopimusvaltiolle asetetut velvoitteet.

1.5. Tilinpäätös ja tilintarkastus

Sopimuksen 10 artiklan mukaan yritysten vuosittainen tilinpäätös on laadittava selkeästi ja sen tulee antaa todenmukainen kuva yrityksen taloudellisesta tilasta. Tilintarkastajien on vahvistettava, että vuosittainen tilinpäätös antaa todenmukaisen kuvan yrityksen taloudellisesta tilanteesta. Artiklan tarkoituksena on sopimusta selittävän raportin 74 kohdan mukaan varmistaa tehokkaat menettelytavat määrittelemättä tarkemmin sopimusvaltioiden lainsäädännölle asetettavia vaatimuksia.

Kirjanpitolain (1336/1997) 3 luvun 1 §:n 3 momentin mukaan tilinpäätökseen kuuluvien asiakirjojen on oltava selkeitä ja tilinpäätöksen on muodostettava yhtenäinen kokonaisuus. Saman luvun 2 §:n 1 momentin mukaan tilinpäätöksen tulee antaa oikeat ja riittävät tiedot kirjanpitovelvollisen toiminnan tuloksesta ja taloudellisesta asemasta.

Tilintarkastuslain (936/1994) 19 §:n 1 momentin mukaan tilintarkastajan on annettava kultakin tilikaudelta tilintarkastuskertomus. Tilintarkastuskertomuksen tulee sisältää muun muassa lausuma siitä, antaako tilinpäätös kirjanpitolaissa tarkoitetulla tavalla oikeat ja riittävät tiedot yhteisön tai säätiön toiminnan tuloksesta ja taloudellisesta asemasta. Tilintarkastajaa koskevista kelpoisuus- ja muista vaatimuksista on säädetty tilintarkastuslaissa lakisääteisten tilintarkastusten suorittamisesta vastuussa olevien henkilöiden hyväksymisestä annetun Euroopan neuvoston direktiivin 84/253/ETY mukaisesti.

Kirjanpitolain ja tilintarkastuslain säännökset täyttävät yleissopimuksen 10 artiklassa sopimusvaltiolle asetetut vaatimukset.

1.6. Todisteiden hankkiminen ja väliaikaiset turvaamistoimet

Sopimuksen 11 artiklan mukaan lahjontaa koskevissa siviilioikeudellisissa oikeudenkäynneissä tulee olla käytettävissä tehokkaat keinot todisteiden hankkimiseksi. Sopimusta selittävän muistion 78 kohdassa todetaan, että sopimusvaltion ei kuitenkaan tarvitse säätää erityismenettelyä tätä tarkoitusta varten. Artiklan tarkoituksena on rohkaista sellaisia sopimusvaltioita, joilla ei ole tehokkaita menettelytapoja lähinnä kirjallisten (esimerkiksi 10 artiklassa mainittujen) todisteiden hankkimiseksi, kehittämään todistelua koskevaa lainsäädäntöään.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun todistelua koskevat säännökset täyttävät 11 artiklassa sopimusvaltiolle asetetut vaatimukset.

Sopimuksen 12 artiklan mukaan tuomioistuimen tulee voida antaa väliaikaisia määräyksiä lahjontaa koskevan oikeudenkäynnin osapuolten oikeuksien ja etujen turvaamiseksi oikeudenkäynnin aikana.

Oikeudenkäymiskaaren 7 luvussa säädetyt turvaamistoimia koskevat säännökset täyttävät 12 artiklassa sopimusvaltiolle asetetut vaatimukset.

1.7. Kansainvälinen yhteistyö ja täytäntöönpanon valvonta

Sopimuksen 13 artiklan mukaan sopimusvaltioiden tulee toimia lainsäädäntönsä ja kansainvälisten velvoitteidensa mukaisesti tehokkaassa yhteistyössä lahjontaa koskevissa siviilioikeudenkäynteihin liittyvissä asioissa. Erityisesti artiklassa mainitaan asiat, jotka koskevat asiakirjojen tiedoksiantoa, todisteiden hankkimista ulkomailta, lainkäyttövaltaa, ulkomaisten tuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa sekä oikeudenkäyntikuluja.

Suomi on osallisena useissa kansainvälistä oikeusapua koskevissa yleissopimuksissa, jotka mahdollistavat tehokkaan yhteistoiminnan myös lahjontaa koskevissa asioissa. Artikla ei edellytä lainsäädäntötoimia.

Sopimuksen 14 artiklan mukaan lahjonnan vastainen valtioiden ryhmä (Group of States against Corruption ― GRECO) valvoo yleissopimuksen täytäntöönpanoa sopimusvaltioissa.

Euroopan neuvoston ministerikomitea valtuutti 102 istunnossaan 5 päivänä toukokuuta 1998 GRECOn perustamisen. Ryhmä aloitti toimintansa 1 päivänä toukokuuta 1999, jolloin Belgia, Bulgaria, Espanja, Irlanti, Islanti, Kreikka, Kypros, Liettua, Luxemburg, Ranska, Romania, Ruotsi, Saksa, Slovakia, Slovenia, Suomi ja Viro olivat ilmoittaneet osallistuvansa sen toimintaan.

GRECOn sääntöjen mukaan sen tehtävänä on muun muassa valvoa lahjonnan vastaisten kansainvälisten oikeudellisten instrumenttien täytäntöönpanoa jäsenvaltioissa. Se pyytää tarvittavat selvitykset jäsenvaltioilta ja laatii niiden perusteella arviointiraportin, johon voi sisältyä jäsenvaltiolle annettavia suosituksia. GRECOn työryhmä voi myös vierailla jäsenvaltiossa hankkiakseen tarpeellisiksi katsomiaan lisäselvityksiä.

Jäsenvaltion on raportoitava GRECOlle toimenpiteistä, joihin se on ryhtynyt sille annettujen suositusten johdosta. Jos GRECOn sääntökomitea (Statutory Committee) katsoo, että jäsenvaltio on pysytellyt passiivisena tai ei ole ryhtynyt riittäviin toimenpiteisiin suosituksen noudattamiseksi, se voi antaa jäsenvaltiota koskevan julkisen lausuman ("Public Statement"). Mainitun komitean jäseninä ovat muun muassa GRECOn jäseninä olevien jäsenvaltioiden Euroopan neuvoston ministerikomiteassa olevat edustajat.

1.8. Loppumääräykset

Sopimuksen 15―23 artiklat ovat pääosin tavanomaisia EN:n yleissopimuksiin liitettäviä määräyksiä.

Sopimuksen 15 artiklan 1 kappaleen mukaan yleissopimuksen voi jäsenvaltioiden lisäksi allekirjoittaa myös Euroopan yhteisö ja sellainen Euroopan neuvostoon kuulumaton valtio, joka on osallistunut sen valmisteluun. Nämä valtiot ovat Bosnia-Herzegovina, Georgia, Japani, Kanada, Meksiko, Yhdysvallat, Valkovenäjä ja Vatikaani. Yleissopimuksen voimaantulon jälkeen myös muut valtiot voivat liittyä siihen 16 artiklan 1 kappaleen mukaisesti.

Sopimuksen 15 artiklan 2 kappaleen mukaan yleissopimus tulee ratifioida tai hyväksyä. Se tulee artiklan 3 kappaleen mukaan voimaan seuraavan kuukauden ensimmäisenä päivänä, kun on kulunut kolme kuukautta siitä päivästä, jona 14 allekirjoittajaa on ilmaissut suostumuksensa tulla yleissopimuksen sitomaksi 2 kappaleen mukaisesti. Allekirjoittaja, joka ei ole GRECOn jäsen ratifioidessaan tai hyväksyessään yleissopimuksen, tulee automaattisesti sen jäseneksi yleissopimuksen voimaantulopäivänä.

Suomi on allekirjoittanut yleissopimuksen Lontoossa 8 päivänä kesäkuuta 2000, mutta se ei ole vielä tullut kansainvälisesti voimaan.

Sopimuksen 17 artiklan mukaan mihinkään sen määräyksiin ei voida tehdä varaumia.

EN:n oikeudellinen yhteistyökomitea (European Committee on Legal Co-operation, CDCJ) pidetään 21 artiklan 1 kappaleen mukaan ajan tasalla yleissopimuksen tulkinnasta ja soveltamisesta. Artiklan 2 kappaleen mukaan yleissopimuksen tulkinnasta tai soveltamisesta aiheutuneet sopimuspuolten väliset riidat on pyrittävä ratkaisemaan rauhanomaisin keinoin, joiden käytöstä sopimuspuolten olisi sovittava. Riidat voidaan saattaa kohdan mukaan muun muassa edellä mainitun oikeudellisen yhteistyökomitean, välimiesoikeuden tai Kansainvälisen tuomioistuimen käsiteltäviksi.

2. Lakiehdotuksen perustelut
Laki lahjontaa koskevan Euroopan neuvoston siviilioikeudellisen yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta

1 §. Yleissopimus sisältää lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä, joita on selostettu yksityiskohtaisesti edellä jaksossa 1. Nämä lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset saatettaisiin voimaan ehdotetulla lailla.

2 §. Pykälässä ehdotetaan asetuksenantovaltuutta tarkempien säännösten antamiseksi tämän lain täytäntöönpanosta.

3 §. Yleissopimus tulee kansainvälisesti voimaan kuukauden alusta kolmen kuukauden kuluttua siitä, kun 14 valtiota on ilmaissut suostumuksensa tulla yleissopimuksen sitomaksi, minkä vuoksi sopimuksen voimaantulohetkeä ei vielä tiedetä. Tämän takia ja koska laki on tarkoitettu tulemaan voimaan samana ajankohtana kuin yleissopimus, lakiin ehdotetaan otettavaksi valtuutussäännös, jonka mukaan voimaansaattamislain voimaantulosta säädetään tasavallan presidentin asetuksella.

3. Voimaantulo

Yleissopimus tulee voimaan seuraavan kuukauden ensimmäisenä päivänä sen jälkeen, kun on kulunut kolme kuukautta siitä päivästä, jona 14 valtiota on ilmaissut suostumuksensa tulla sopimuksen sitomaksi. Sopimuksen voimaantulopäivän ennakoiminen on vaikeaa, koska tässä vaiheessa sopimuksen voimaantulo edellyttää vielä usean sopimuksen allekirjoittaneen valtion hyväksyvän sopimuksen.

Esityksen mukaisesti Suomen puolelta ei ole estettä hyväksyä sopimusta ja saattaa tarvittava lainsäädäntö voimaan mahdollisimman yhtäaikaisesti sopimuksen kansainvälisen voimaantulon kanssa.

Yleissopimuksen voimaansaattamislaki ehdotetaan tulevaksi voimaan samana ajankohtana kuin yleissopimus. Lain voimaantuloajankohdasta säädettäisiin tasavallan presidentin asetuksella.

4. Eduskunnan suostumuksen tarpeellisuus

Perustuslain 94 §:n 1 momentin mukaan eduskunta hyväksyy muun muassa sellaiset valtiosopimukset ja muut kansainväliset velvoitteet, jotka sisältävät lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä. Perustuslakivaliokunnan tulkintakäytännön mukaan eduskunnan hyväksymistoimivalta kattaa kaikki aineelliselta luonteeltaan lain alaan kuuluvat kansainvälisen velvoitteen määräykset. Sopimuksen määräykset on luettava lainsäädännön alaan, jos määräys koskee jonkin perustuslaissa turvatun perusoikeuden käyttämistä tai rajoittamista, jos määräys muutoin koskee yksilön oikeuksien tai velvollisuuksien perusteita, jos määräyksen tarkoittamasta asiasta on perustuslain mukaan säädettävä lailla taikka jos määräyksen tarkoittamasta asiasta on voimassa laintasoisia säännöksiä tai siitä on Suomessa vallitsevan käsityksen mukaan säädettävä lailla. Kysymykseen ei vaikuta se, onko jokin määräys ristiriidassa vai sopusoinnussa Suomessa lailla annetun säännöksen kanssa (PeVL 11/2000 vp, PeVL 12/2000 vpja PeVL 45/2000 vp).

Yleissopimus sisältää pääasiassa lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä, joten sopimus edellyttää eduskunnan hyväksymistä.

Sopimuksen 1 artiklan oikeussuojakeinoja, 2 artiklan lahjonnan määritelmää ja 3―7 artiklan oikeutta vahingonkorvaukseen koskevat määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan. Samoin 8 artiklan sopimusten pätemättömyyttä, 9 artiklan työntekijöiden suojelua, 10 artiklan tilinpäätöstä ja tilintarkastusta sekä 11 ja 12 artiklan oikeudenkäyntiä koskevat määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan.

Myös yleissopimuksen suhdetta muihin asiakirjoihin ja sopimuksiin koskeva 19 artikla kuuluu lainsäädännön alaan. Siinä säännellään yleissopimuksen suhdetta muihin kansainvälisiin sopimuksiin alueilla, jotka kuuluvat lainsäädännön alaan.

Yleissopimuksen 21 artikla kuuluu myös lainsäädännön alaan niiltä osin kuin riita voidaan saattaa välimiesoikeuteen, jonka päätökset ovat sitovia.

Edellä olevan perusteella sekä perustuslain 94 §:n mukaisesti esitetään,

että Eduskunta hyväksyisi Strasbourgissa 4 päivänä marraskuuta 1999 tehdyn lahjontaa koskevan Euroopan neuvoston siviilioikeudellisen yleissopimuksen.

Koska yleissopimus sisältää määräyksiä, jotka kuuluvat lainsäädännön alaan, annetaan samalla Eduskunnan hyväksyttäväksi seuraava lakiehdotus:

Lakiehdotus

Laki lahjontaa koskevan Euroopan neuvoston siviilioikeudellisen yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:

1 §

Strasbourgissa 4 päivänä marraskuuta 1999 tehdyn Euroopan neuvoston lahjontaa koskevan siviilioikeudellisen yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset ovat lakina voimassa sellaisina kuin Suomi on niihin sitoutunut.

2 §

Tarkempia säännöksiä tämän lain täytäntöönpanosta voidaan antaa tasavallan presidentin asetuksella.

3 §

Tämän lain voimaantulosta säädetään tasavallan presidentin asetuksella.


Helsingissä 1 päivänä kesäkuuta 2001

Tasavallan Presidentti
TARJA HALONEN

Vt. ulkoasiainministeri, Pääministeri
Paavo Lipponen

Finlex ® on oikeusministeriön omistama oikeudellisen aineiston julkinen ja maksuton Internet-palvelu.
Finlexin sisällön tuottaa ja sitä ylläpitää Edita Publishing Oy. Oikeusministeriö tai Edita eivät vastaa tietokantojen sisällössä mahdollisesti esiintyvistä virheistä, niiden käytöstä käyttäjälle aiheutuvista välittömistä tai välillisistä vahingoista tai Internet-tietoverkossa esiintyvistä käyttökatkoista tai muista häiriöistä.